Euroopassa kuohuu. Eurooppa on ravistanut niin siirtolaiskriisi, Venäjän harjoittama aggressiivinen ulkopolitiikka, eurokriisi sekä Euroopan Unionin (EU) lamaantuneisuus tehdä päätöksiä. Ihan hetkeen ei ole mantereellamme pyyhkäissyt näin isoja kriisejä.
Mutta on niitä kriisejä ollut ennenkin. Maailmansodat, sen jälkeinen kylmä sota ja kommunismi. Näistä Eurooppa selvisi ja myös kommunismin ikeen alle jääneet maat saivat kauan kaivatun vapautensa 80- ja 90-luvun taitteessa. Eurooppa oli jälleen vapaa.
Toki 90-luvulla nähtiin Jugoslavian hajoaminen sen tuomat verilöylyt, jonka edessä Eurooppa oli aseeton. Vasta Yhdysvaltojen väliintulo Naton kanssa sai verilöylyt loppumaan, mutta kriisit jatkuivat silti. Kosovon itsenäisyys (jota kaikki edes Euroopassa eivät ole tunnustaneet) ja sen tuomat jännitteet. Kannatan itse Kosovon itsenäisyyttä – vapaiden kansojen oikeus on itse päättää omista asioistaan.
2000-luvulle tultaessa näytti että uuden vuosituhannen myötä myös Euroopassa puhaltaa uudet tuulet. EU kasvoi ja levittäytyi voimakkaasti ja monet entiset ns. ”itäblokin maat” liittyivät sekä EU:n ja Natoon. Ennen kaikkea kyseessä oli ankkuroituminen länteen ja turvan haku Venäjää vastaan.
Kuitenkin finanssikriisin myötä puhjennut velkakupla Euroopassa toi kriisit jälleen Eurooppaan. Euro -tuo ideologinen rahakoe- oli hajoamassa ja se piti pelastaa hinnalla millä hyvänsä. Eurooppaan astui jälleen sosialismi, nyt kapitalismin vaatteisiin pukeutuneena. Keksittiin uudet tavat alistaa valtiot ja kansakunnat yhden keskusvallan alle. Tästä toimii hyvänä esimerkkinä pysyvävakausmekanismi, tukipaketit kriisimaille ja komission oikeus puuttua jäsenvaltioiden budjetteihin.
2010-luvulla eurokriisi jatkui ja sen päälle tuli siirtolaiskriisi. Siirtolaiskriisi eskaloitu kunnolla vuonna 2014, kun arviolta miljoona ihmistä -lähinnä Lähi-idästä ja Afrikasta- haki parempaa elämää Euroopasta. Siirtolaiskriisi koettelee erityisesti vapaata liikkuvuutta (ns. Schengensopimusta), jota Euroopassa kerettiin tovi nauttia. Nyt raja-aidat nousevat pitkin Eurooppaa, joilla eri maat pykivät rajoittamaan sekä estämään siirtolaisen tulon. Ei sitä unelmaa ”rajattomasta Euroopasta” kauaa kestänyt.
Erityisesti siirtolaiskriisi jakaa EU:ta ja Eurooppaa pahemmin sitten kylmäsodan. Itä-Euroopan maat ovat nousseet vastustamaan EU:n ”taakanjakoa” ja puolustamaan kansallista ja kulttuurillista oikeuttaan päättä itse asioistaan. Ja onko ihme, maat saivat kärsiä Neuvostoliiton ja kommunismin sanelusta aivan liian kauan.
Meillä Suomessa ei aina ymmärretä sitä, että on olemassa valtioita -myös Euroopassa- jotka eivät alistu sanelun ja ”meillä on unelma” ideologian edessä. Tähän ensisijaisesti vaikutta maiden historia ja se vääryys mitä ne ovat historian saatossa joutuneet kokemaan. Lisäksi jos EU aidosti olisi ”koko Euroopan koti”, niin miksi Itä-Euroopan maiden konservatiivinen ja nationalistinen linja olisi huonompi kuin länsi-Euroopan liberaalinen?
Perussuomalaisten Nuorten syyskokouksessa 2015 oli kansainvälisiä vieraita esim. Virosta. Puhuin heidän kanssaan siitä että, pienten valtioiden tulee pitää yhtä EU:n sanelupolitiikkaa vastaan. Ja jos/kun Britannia eroaa EU:sta, tulee Suomen myös miettiä, missä joukossa seisomme. Uskallammeko liittyä niiden Euroopan maiden joukkoon, joille arvokasta on säilyttää kansallisvaltiot ja kulttuurillisesti monimuotoinen Eurooppa? Vai jatkamme linjaa, jossa kulttuurit sulatetaan ”unelmien alttarilla” vai uskallammeko vaalia pienen kansan tapoja ja perinteitä? Joskus puhuttiin että Suomen paikka on lännessä – entä jos se onkin vapautta vaalivien Itä-Euroopan maiden kanssa?
Kunnioittavasti,
Samuli Voutila
0505502690