Sixten Korkman on kirjoittanut kolumnin tämän päivän Hesariin otsikolla ”Kuka hyötyy populismista?”. Populismilla ei ole tarkkaa määritelmää, ja sen vuoksi sitä voi käyttää aina sopivassa tilanteessa lyömäaseena. Puhujat käyttävät populismi-termiä selittämään jotain ilmiötä, jota pitää vahingollisena. Koska populismilla ei ole selvää aatepohjaa kuten vaikkapa kommunismilla, niin jonkin asian selittäminen populismin kautta ei anna mitään todellisia perusteita. Minusta Korkmanin kirjoitus on hyvin epäselvä ja teksti hyppii asiasta toiseen. Kaikki maailmassa havaittavat negatiiviset asiat näyttävät Korkmanin mielestä kiertyvän jotenkin populismin syyksi.
Korkmanin mielestä kansallisvaltion ja globalisaation yhteentörmäys on saanut aikaan kiihkokansallista nationalismia. Natsismia ja fasismia voidaan pitää kiihkokansallisina aatteina, mutta sellaiset aatteet ovat hyvin pienessä roolissa missään Euroopan maassa. Tämän lausunnon ymmärtää sitä kautta, että Korkman kirjoittaa ”Meille vahva ja toimintakykyinen EU on keskeinen kansallinen etu”.
Korkman sivuuttaa kokonaan analyysin siitä, miksi EU:ssa on alkanut hajoamisprosessi. Britit haluavat eroon EU:sta nimenomaan EU:n kansalaisten vapaan liikkuvuuden vuoksi ja heille riittäisi vapaakauppa, joka taas ei tunnu sopivan EU:lle. Muutamat maat ovat sanoutuneet irti EU:n epäonnistuneesta pakolais- ja siirtolaispolitiikasta, jonka ansioista tuhansia ihmisiä on hukkunut Välimereen. Korkman toteaa, että asia on koko Euroopan yhteinen häpeä, mutta ei voi tunnustaa, että se on nimenomaan EU:n häpeä. Mitään ratkaisuehdotuksia Korkmanilla ei ole tähän ongelmaan.
Tietysti Korkman kirjoittaa myös ilmastonmuutoksesta, koska nykyään asiaa ei voi sivuuttaa missään puheessa tai kirjoituksessa. Ratkaisuehdotus Korkmanilla tähän on kansainvälinen yhteistyö, jonka populistit haluavat torjua. Kansainvälinen yhteistyö on olemassa Pariisin ilmastosopimuksen muodossa. Se vain koki kehtokuoleman, koska kukaan ei ole lahjoittanut Vihreään rahastoon yhtään taalaa Obaman jälkeen. Ja sitten on sellainen pieni tekninen ongelma, että länsimailla ei ole teknisiä ratkaisuja hiilivapaaseen yhteiskuntaan. Ironista on, että Pariisin sopimuksesta ulosjättäytyvä USA (ja siellä arkkipopulisti Trump) pienentää tuntuvasti hiilidioksidipäästäjään.
Mitä pitäisi ajatella ilmastonmuutoksesta, kansainvälisestä yhteistyöstä ja globalisaatiosta. Siitä voisi ajatella niin, että globalisaation suurin hyötyjä Kiina on vapaamatkustaja Pariisin ilmastosopimuksessa ja lisää valmistuskapasiteettiaan, koska länsimaat mukaan lukien Suomi kuristaa entistä enemmän omaa teollisuuttaan päästöjen supistamisen kautta. Korkmanin iskusta tuli täysi huti.
Erikoisin Korkmanin summeeraus tulee loppuyhteenvedossa. Korkman kysyy, että ”Kuka siis hyötyy populismista?” ja sitten hän luettelee hyötyjiä: veroja välttävät yhtiöt, plutokraatit (raharikkaat), veroparatiisit, rahanpesua harjoittavat rikolliset ja diktaattorit. EU ei ole tehnyt asialle yhtään mitään, eikä YK eikä se globalisaatiokaan. Kansallisvaltiot voivat tehdä, jos haluavat, mutta Suomikaan ei ole halunnut. Kun Korkman panee nämä asian populismin syyksi – jota hän rinnasti kiihkokansallisuuteen – niin se johtopäätös menee kyllä ihan harhaan. Erittäin hyvät toimintaolosuhteet näille asioille on luonut nimenomaan globalisaatio ja myös EU, joiden periaatteita on, että raha liikkuu vapaasti rajojen yli.
Yhteenvetona minulle jää mielikuva poliittisesta puheesta, josta en löydä minkäänlaisia akateemisia analyysejä ilmiöiden syistä. Ainoastaan kevyitä heittoja ja nekin heitot kimmahtavat useimmiten takaisin Korkmanin esittämiä aatesuuntia vastaan. Kirjoituksen suurin heikkous on, että siinä ongelmien syyksi laitetaan Korkmanille jokin niin vastenmielinen asia kuin populismi, mutta yhteenkään ongelmaan Korkmanilla ei ole muuta lääkettä kuin … kansainvälinen yhteistyö.