EU mielletään usein mielivaltaisena, monoliittisena organisaationa, joka tekee päätökset kaukana päätöstä koskettavasta osapuolesta, ja joka turhalla sääntelyllään aiheuttaa demokratiavajeen - siis sen, että keskivertoäänestäjän ääntä ei kuulla päätöksenteossa. Ihmiset ovat toki enemmän tai vähemmän tätä mieltä, ja EU-vastaisuuden tasoja löytyy useita. Suurin osa kuitenkin perustuu harhaisiin tai poliittisesti ja taloudellisesti virheellisiin mielikuviin. Tämän kirjoituksen tarkoitus on valottaa ja kyseenalaistaa näitä mielikuvia.
Otetaan ensimmäisenä aiheeksi kaikista harhaisin ajattelutapa. Sen väittämä on, ettei EU:n päätöksenteko ole legitiimiä, koska sen päätökset tehdään liian kaukana kansalaisesta, johon päätöksenteko kohdistuu. Alkuun voidaan todeta, että EU:n lainsäätäjän tekemät päätökset poikkeavat toisistaan. Kansankielessä ainoaksi EU:n lainsäädäntövälineeksi karrikoitunut Direktiivi on yleisimmin mainittu ja kritisoitu. Tosiasiassa EU:n lainsäädäntövälineistä juuri Direktiivi on se, joka antaa jäsenvaltiolle paljon valtaa. Asetus on ensimmäinen EU:n lainsäädäntöväline, joka on jäsenvaltioissa sitova sellaisenaan. Se vastaa muodollisesti Suomen Eduskunnan asettamaa lakia. Direktiivi sen sijaan määrittää tavoitteen, joka jäsenvaltion on toteutettava itse määrittelemällään tavalla. Usein parjattu Direktiivi ei siis tosiasisassa ole EU:n ehdoton määräys, vaan lainsäädäntömuodoista juuri sellainen, joka mahdollistaa jäsenmaan sitoutumista yhteiseen tavoitteeseen itse määräämillään keinoilla. Kaikkein yleisimmin mainittu ja kritisoitu Direktiivi siis jättää jäsenvaltiolle huomattavan määrän päätösvaltaa. Annettakoon kuitenkin anteeksi, että kansankielessä "Direktiivi" tarkoittanee mitä tahansa EU:n säädöstä, sellaisenaan sitovaa tai soveltamista vaativaa. Siitä huolimatta, mikä EU:n lainsäädäntövälineistä koetaan epädemokraattiseksi, on tässä epädemokraattisuuden ajattelussa ylipäätään muutamia logiikkavirheitä.
Suomessa (ja monessa muussa EU-maassa - Yhdistynys Kuningaskunta on ehkä selkein esimerkki) vaahdotaan usein siitä, että valtion suvereniteetti eli itsemääräysvalta on ”myyty” Brysseliin. Perustana on se, että päätökset tehdään kaukana alueelta, johon päätös pääasiassa kohdistuu. Näin on kuitenkin useassa länsimaisessa, toimivaksi luonnehditussa demokratiassa, eikä sitä kyseenalaisteta. EU:ta kritisoidaan liittovaltion luomisesta, mutta harva kyseenalaistaa, tulisiko Yhdysvaltain liittovaltion säädellä lakeja Washington DC:stä käsin, pitäisikö Berliinin säätämien lakien koskettaa koko Saksaa, tai tulisiko koko Venäjän olla Moskovan päätäntävallan alla. Tästä voidaan loogisesti jatkaa Suomen tasolla kysymykseen, että onko demokraattisesti legitiimiä, että Arkadianmäellä säädetään lakeja, jotka koskettavat kaikkia suomalaisia aivan pohjoisinta Lappia myöten. Huomioiko Eduskunta riittävästi päätöksenteossaan enontekiöläisten elämäntavan ja elinkeinon?
Yksittäisen valtion suvereniteetti on kansainvälisen järjestyksen kulmakivi, mutta usein liiaksi korostettu. On täysin arbiträäristä, mielivaltaista, että Helsinki saa päättää koko Suomen asioista, mutta Bryssel ei. Logiikassa, jonka mukaan Helsinki tietää hyvin lappilaisten asioista, mutta Bryssel ei Suomen, on jotain vialla - ja pahasti. Mekanismi, joka takaa kansalaisten edustuksen niin Eduskunnassa kuin Euroopan Parlamentissa on täysin sama - mutta jostain syystä se, että yli valtiorajojen säännellään, on väärin. Yhdysvallat on kokoluokassaan noin Euroopan Unionin kokoinen liittovaltio, mutta kukaan ei kyseenalaista Yhdysvaltain keskushallinnon legitiimiteettiä, vaikka äänestysaktiivisuus olisi alhaisempi, mitä Euroopan Unionin suoraan valituissa demokraattisissa instituutioissa.
Mielenkiintoisena lisänä tähän voidaan lukea mielipiteet, jotka vastustavat EU:n päätöksentekoa siitä syystä, että itsemääräämisoikeus on ”myyty” ulkopuoliselle. Ensinnäkin edustuksellisen demokratian periaate perustelee tämän: jos suomalaiset kansanedustajat - jotka periaatteessa tukevat Suomen kansan mielipiteitä (jos joku on tämän kanssa eri mieltä, vastustus tulisi kohdistaa koko edustukselliseen demokratiaan ja vaatia esim. ”Sveitsin mallia” eli sitovia kansanäänestyksiä) - päättävät liittyä EU:hun, se kuvastaa kansan tahtoa ja valintaa. Toiseksi, koko päätöksenteko on samalla mekanismilla ulkoistettu Helsinkiin keskitetysti. Eikö samalla logiikalla ajatteleva savolainen kokisi, että savolaisten päätöksenteko on myyty Helsinkiin, sen sijaan että kaikesta päätettäisiin Kuopiossa? Rajanveto ei perustu logiikkaan, vaan on täysin mielivaltainen. Kuitenkin jo vuosisatoja valtiojärjestys on perustunut tiettyjen, haluttujen asioiden keskittämiseen julkisen vallan alaiseksi.
On siis absurdia, että niin kutsuttua demokratiavajetta perustellaan sillä, että päätöksenteko on tietyn kilometrimäärän verran kauempana paikasta, joita päätökset koskettavat. Vielä absurdimpaa on väite, että päätöksenteko on ulkoistettu muille, kun samat henkilöt kuitenkin hyväksyvät kysymättä Eduskunnan oikeuden päättää Suomen asioista, mutteivät Brysselin valtuuksia tehdä päätöksiä, johon Suomen demokraattisesti valitun Eduskunnan jäsenet ovat yksimielisesti suostuneet. Tällä logiikallahan ainoastaan kunkin kunnan edustajat saisivat päättää kyseisen kunnan asioista, eikä Eduskunnalla olisi asiaan mitään sananvaltaa. Kuitenkin äänestäjät ovat valinneet tehtävään kansanedustajia, joilla on täysin validi mandaatti toteuttaa äänestäjiensä ajamia poliittisia viestejä.
Vielä absurdimpaa on, että politiikkaan turhautuneet äänestäjät kokevat, että EU:n tasolta tuleva sääntely on jotenkin mielivaltaisempaa, kuin Arkadianmäen päätökset. Aivan samalla tavalla ja samalla mekanismilla valittavat edustajat toteuttavat edustuksellista demokratiaa niin Arkadianmäellä kuin Brysselissä. Jos joku on periaatteen puolesta sitä mieltä, ettei Brysselissä saa tehdä Sallaa koskevia päätöksiä, looginen jatkumo olisi, ettei sitä saa tehdä myöskään Helsingissä. Rajanveto kansallisen ja ylikansallisen välillä on täysin keinotekoinen. Tämän kruunaa vielä se, ettei suuri osa EU:ta vastustavista kansalaisista ole ylipäätään sitä mieltä, että geopoliittisesti kaukana oleva päätöksenteko olisi hallinnollisesti väärin. Hyväksytään kyseenalaistamatta, ettei Bryssel voi tehdä asianmukaisia päätöksiä, mutta että Helsinki voi.
Monet toistavat mantranalaisesti, että heiltä ei kysytty lupaa, kun markasta siirryttiin euroon, tai että liityttiin Unioniin. Mutta kysyttiinkö heiltä, kun päätettiin, että alkoholia ja tupakkaa saa ostaa vasta 18-vuotiaana, tai mistään tahansa muusta laista? EU:n edustuksellisen demokratian väitetyt ”vajeet” ovat aivan tasavertaisia niin kutsutusti ”tavallisen” edustuksellisen demokratian kanssa. Suomalainen saa oman äänensä kuuluviin olemalla äänestysikäinen ja oikeustoimikelpoinen, ja tätä seuraten äänestämällä. Kaikki valittavat EU:n sääntelystä, sen sijaan Eduskunnan sääntelystä ei valita kukaan - koska ymmärretään, että nämä edustajat ovat kansan valitsemia. Tätä ”logiikkaa” ei kuitenkaan sovelleta loogisesti kansallista päätöksentekoa pidemmälle. Suomen kansa on antanut kantansa EU-jäsenyydelle ja kaikelle, mitä se tuo tullessaan, äänestämällä valtaan poliitikkoja, jotka hyväksyvät kyseisen jäsenyyden. Jos oltaisiin oltu vahvasti eri mieltä, seuraavissa vaaleissa oltaisiin äänestetty poliitikkoja jotka ajavat EU-eroa hinnalla millä hyvänsä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Edustuksellinen demokratia on puhunut. Heikoin asetelma väittelyssä on ihmisillä, jotka kokevat, että päätöksenteko on ulkoistettu, mutta eivät äänestä Suomessa. Edustuksellisen demokratian vastustaminen periaatteesta on asia erikseen, mutta sen arvostelu siitä näkökulmasta, että päätökset tehdään liian kaukana ihmisestä, on älyllisesti täysin arvotonta, jos hyväksyy tietyn tason edustuksellisen demokratian kuitenkaan osallistumatta siihen.
Ongelman muita kohtia eritellään seuraavissa blogikommenteissa.