Vielä pari vuotta sitten vuortakin vakaammalta vaikuttanut Angela Merkelin asema Saksan ja – Trumpin tultua valtaan – koko demokraattisen maailman johtajana on murentunut ällistyttävää vauhtia. Viime vuoden liittopäivävaalit jo tekivät hänestä efektiivisesti poliittisti ramman, vaikka sitä ei haluttu heti vaalien jälkeen yleisesti tunnustaa. Viime viikkojen tapahtumat ovat sen kuitenkin tehneet vastaansanomattoman selväksi jokaiselle, jolla on silmät nähdä ja korvat kuulla. Merkel hallituksineen voi kaatua koska vain, ja vaikka ei kaatuisikaan, on fataalilla tavalla heikentynyt, vaikka selvisikin sisäministerinsä aiheuttamasta kriisistä.
Italiassa vaalit voitti ja valtaan pääsi – tai päätyi - koalitio, jonka pystytyssä pysymistä voi niin ikään epäillä. Erona Saksaan on kuitenkin, että huteroilla jaloilla seisova hallitus ei siellä ole enää vuosikymmeniin ollut mikään uusi ja järkyttävä yllätys. Italia on kuitenkin ollut irrelevantti nimenomaan siksi, että muut suuret EU-maat ovat olleet niin vakaita kuin ovat olleet. Se ei ole enää vallitseva asiaintila.
Itäisessä EU:ssa neljä maata, Puola, Unkari, Tsekki ja Slovakia, eivät tosin ole akuutissa hallituskriisissä, mutta kaikki keikuttavat EU-venettä yhä vakavammin. Niiden joukkoon on nyt liittynyt myös Itävalta, ei tosin mainitun neljän muodostaman Visegrad-ryhmän jäsenenä, mutta rettelöitsijänä kyllä.
Kreikka tarpoo talouskriisissään, joka on saatu eristettyä niin, että se ei enää uhkaa koko EU:ta (puuta täytyy tässäkin kohden kyllä koputtaa), mutta pakolaiskriisin ensi linjan maana sekin on yhä EU:n ongelmalistan kärjen tuntumassa.
Maahanmuutto onkin kaikkia mainittuja kriisiin joutuneita maita yhdistävä tekijä. Vuosina 2015-16 koettu turvapaikanhakijoiden tulva EU:hun, mukaan lukien ensimmäistä kertaa Suomeen, vei asian kanssa painineiden ajan niin tarkkaan, että syvempien syiden ja seurausten pohdintaan ei heillä liiennyt aikaa. Niitä analysoimaan värvättiin ulkoministeriössä minut (jos kohta muutkin siihen osallistuivat). Akuutin kriisin päätyttyä saatoin vetää muutamia johtopäätöksiä, joista voin pitää kiinni vielä tänäänkin.
Ensimmäinen johtopäätös – tai pikemminkin tilastollinen tosiasia – oli, että todellista ”muuttoliikekriisiä” ei vuosina 2015-16 loppujen lopuksi ollut. Turvapaikanhakijoita tuli kyllä Suomeen loppukesän 2015 ja helmi-maaliskuun vaihteen 2016 välillä noin 10 kertaa enemmän kuin siihen asti vuosittain. Varsinainen ”tulva” kesti kuitenkin vain kaksi kuukautta, ja jos kokonaisluvut tasoitetaan esimerkiksi kolmelle vuodelle, jäljelle jää kyllä ”pullistuma”, mutta kolmelle vuodelle jaettuna turvapaikan saaneita kertyi vain noin 10 000 eli runsaat 3000 vuodessa, kun heitä ennen kriisiä oli vuosittain parisen tuhatta. Koko EU:ssa näkyy sama ilmiö, sillä erolla, että ”piikki” vuosina 2015-6 oli pienempi. Koko EU-alueelle tasoitettuna heitä tuli alle 0,2 prosenttia EU:n väestöstä, ja turvapaikan saaneiden määrä lienee jäänyt hieman yli 0,1 prosenttiin väestöstä.
Aivan ilman kriisiä ei tietenkään selvitty näilläkään luvuilla. Hyvin nopeasti kasvanut turvapaikanhakijoiden määrä aiheutti hallinnollisen kriisin, kun nämä piti jonnekin majoittaa ja huoltaa. Kuten oli ennakoitavissa – ja myös ennakoin – Suomeenkin syntyi lisäksi pian laittomasti maahan jääneiden joukko, aivan uusi ongelma meillä. Koko EU:n tasolla pahimmat ongelmat olivat ensinnäkin ulkorajavalvonnan pettäminen, mikä johti maahantulijoiden hallitsemattomaan vaellukseen kohti suosituimpia päämäärämaita. Toiseksi, turvapaikanhakijoiden käsittelyä koskeva perussääntö, jonka mukaan vastuu maahan tulevista on sillä jäsenmaalla, jonne turvapaikanhakija ensiksi saapuu, menetti käytännössä merkityksensä, sillä määränpäähänsä saapuneita ei voitu palauttaa ensimmäiseen saapumismaahansa, ei humanitäärisistä eikä myöskään käytännöllisistä syistä. Kolmas kriisiyttävä tekijä oli maahantulijoiden saapuminen vain pariin jäsenmaahan ja sen jälkeen suunnistaminen vain muutamaan muuhun, ennen muuta Saksaan. Tästä aiheutuneet ongelmat olisi ollut helppo ja järkevää välttää toteuttamalla tehokkaasti turvapaikan saaneiden jakaminen jäsenmaihin. Sen sijaan tästä asiasta tuli yksi pahimmista jäsenmaiden välejä jäytäneistä kiistoista, vaikka siitä muodollinen päätös saatiinkin aikaan.
Nämä materiaaliset ongelmat kalpenivat ja kalpenevat yhä psykologisen kriisin rinnalla, ja sen kriisin syvyyttä ja varsinkaan kestoa en osannut minäkään ennakoida. Asenteet maahanmuuttoa kohtaan yleensä ja pakolaisia kohtaan erityisesti alkoivat kyllä yllätyksettömästi koventua hyvin pian sen jälkeen kun tulijamäärät nopeasti kasvoivat vuonna 2015 ja heidän kärsimystensä ja kuolemiensa, varsinkin Kreikan rannikolle huuhtoutuneen pikkupojan ruumiin, aiheuttama ensimmäinen myötätuntoaalto oli hiipunut.
Loogista olisi kuitenkin ollut, että kun turvapaikanhakijoiden määrä pian palasi kutakuinkin kriisiä edeltävälle tasolle, myös mentaalinen kriisi olisi vaimentunut. Näin ei ole käynyt, pikemminkin painvastoin, ja se kriisi on kanavoitunut perinteisten poliittisten voimasuhteiden järkkymiseksi jopa vakauden ankkuriksi mielletyssä Saksassa. Mikä sen voi selittää? Kolme asiaa tulee mieleen.
Ensimmäinen on mieliin, tai ehkä pikemminkin alitajuntaan, jäänyt tunne asioiden riistäytymisestä hallinnasta, mitä televisiokuvat pitkin maita ja mantuja vaeltavista ihmislaumoista, yömyöhällä häthätää vastaanottokeskuksiksi muutettuihin korpihotelleihin saapuvista busseista ja ikuiselta tuntuvasta hedelmättömästä kiistelystä EU-kokouksissa aiheuttivat. Se on jäänyt elämään.
Toiseksi, vaikka taloussuhdanne on Euroopassa turvapaikkakriisin akuutin vaiheen jälkeen selvästi parantunut, perusturvallisuus on järkkynyt ja tulevaisuuskäsitykset ovat edelleen pessimistiset. Eikä kysymys ei ole pelkästään käsityksistä, vaan monet tosiaan ovat jääneet syrjään talouden noususta ja suorastaan syrjäytyneet. Tämäkin on megatrendi, ja kuten megatrendeillä yleensäkin, keinoja sen kääntämiseen ei tunnu olevan – tai ainakaan sellaisten keinojen käyttöön ei löydy poliittista tahtoa. Yksi seuraus on muukalaisvastaisuuden kasvu.
Kolmanneksi on kysymys myös kulttuurisesta turvattomuuden tunteesta. Ulkomaalaisperäisen väestön määrä on kenties monissa Euroopan maissa saavuttanut tason, jonka kantaväestö, ja eritoten edellä mainittu taloudellisesti syrjäytynyt osa siitä, kokee uhkaksi, ei vain toimeentulolleen vaan myös identiteetilleen. Tähän voidaan esittää vastaväite, että vähintään yhtä suurta on asenteiden koveneminen ollut maissa, joissa ulkomaalaisperäistä väestöä on hyvin vähän. Kyse ei kuitenkaan ole vain absoluuttisista määristä, vaan siitä miten nopeasti tilanne ympäristössä on muuttunut, ja historiallisista kokemuksista, Itä-Euroopassa esimerkiksi ulkoa tuodun komentovallan muistosta.
Pohjimmiltaan kyse on ihmisen laumaeläinluonteesta; laumalla taasen on oltava yhteistä identiteettiä luovia ominaisuuksia, jotta se voi ylipäätään syntyä. Tätä ovat ulkoisia uhkakuvia, erilaisuuden torjuntaa hyväksikäyttävät liikkeet onnistuneet tehokkaasti hyväksikäyttämään. Vastakkaista kantaa edustavien argumentit kuten huonosti erittelyä kestävä monikulttuurisuuden ihanne ja abstraktit (kiistämättä niiden moraalista oikeutusta) tasa-arvon ja ihmisoikeuksien ihanteet, terveen huoltosuhteen ylläpitämisen tarve, tai edes hyvinvointivaltio, eivät selvästikään tuota sellaista ryhmäidentiteettiä, että sillä pystyttäisiin kilpailemaan tehokkaasti populistisen demagogian kanssa. Jotain tehokkaampaa olisi löydettävä, eikä minulla ole siihen vastausta, ei ainakaan sellaista joka mahtuisi tällaiseen blogiin. Yksi ainesosa siinä kuitenkin olisi oltava konsensus siitä, millaista sopeutumista on voitava edellyttää maahantulijoilta ja millaista niiltä, jotka heitä vastaanottavat. Nyt sen määrittelyä hallitsevat ne, joiden ratkaisu on estää maahantulo ja jopa päästä eroon jo maahan tulleista.