Katalonia julistautui yksipuolisesti ja jo neljännen kerran itsenäiseksi. Tällaisen julistuksen ovat antaneet useimmat valtiot, jotka ovat onnistuneet itsenäistymään. Kaikki itsenäisyysjulistukset eivät ole johtaneet itsenäisyyteen. Viro julistautui ensimmäsien kerran – ainakin muistaakseni – tallinnalaisen teatterin lavalta tuolloin Suomen esimerkkiä seuraten. Suomen itsenäisyyden juhlavuotana helposti palautuu mieleen, ettei maammekaan saanut tunnustusta miltään Venäjän lailliselta hallitukselta, kun Venäjän vaaleilla valittu lakiasäätävä kansalliskokous vallan kaapanneiden bolsevikkien hajottama ja tunnistuksen antoivat juuri nuo vallankaappaajat. Tästä huolimatta Suomen onnistui päästä itsenäiseksi ja säilyttää itsenäisyytensä. Itsenäisyysjulistus on aina vain itsenäisyystaistelun lähtökohta, ensimmäinen askel prosessissa, joka voi toisinaan johtaa sotaisaa tai rauhanomaista tietä itsenäisyyteen.
Viimeisimpään itsenäisyysjulistukseen Katalonian pakotti Mariano Rajoy tukijoineen ja käskyläsineen ja ikävä kyllä EU:n välinpitämättömyys kriisin ratkaun suihteen. Katalonialle on kertynyt itsenäisyydenjulistuksia peräti kolme aikaisempaa kappaletta. Niistä ensimmäinen 30-vuotiseksi sanotun yleiseurooppalaisen konfliktin osana tapahtui 1640, jolloin katalaanit olivat sodassa itsenäisyytensä kätilön Ranskan rinnalla protestanttien puolella äärikatollista Espanjaa vastaan, auttoi Portugalia itsenäistymään itse kuitenkin tullen Ranskan hylkäämäksi ja koki verisen paluun Espanjan yhteyteen. Konfliktin aikana Kataloniassa koettiin ikimuistoinen de facto-itsenäisyyden aika. Toinen itsenäisyysjulistus oli Napoleonin antama, kun Napoleonin sodan rintama Euroopassa avattiin Espanjassa. Napoleonin tappion myötä Katalonian itsenäisyys jäi toteutumatta.
Englannin onnistui 1500—1600-luvulla välttyä Espanjan maihinnousuilta ja pysyvän intressinsä mukaisesti heikentää Madridin valtaa – kiitos katalaanien, joiden sota Madridia vastaan auttoi Portugalia irtautumaan Espanjan vallasta. Katalaanien tragedia on se, ettei Ranska ole ollut riittävän avulias tukemaan sen itsenäisyyttä, joka olisi kestävin pohja katalaanien 1000-vuotisen kulttuurin turvaamiseksi.
Kolmas itsenäisyysjulistus oli vuonna 1934 uutena askeleena 1932 saamansa autonomian päätteeksi, kun oli kulunut noin 200 vuotta edellisestä autonomian ajasta ennen vuotta 1714. Espanjan perimyssodan jälkeen Katalonialta vietiin 1100-luvulta juontunut autonomiansa rangaistukseksi Habsburg-sukuisen kruununperillisen tukemisesta tuona vuonna 1714.
Espanaja omalla taipumnattomuudellaan tällä kertaan aiheutti tilanteen, jossa Katakonian sisällä syntyi syvä railo Katalonian maaseudun katalaaninkielisen itsenäisyyttä kannattavan talonpoikaisväestön ja kaupnkinen Espanjan sisäisen muutoksen aiheuttaman espanjalaisperäisen väestön välille.
Katalaanien itsenäisyysliike on Barcelonan ulkopuolella enemmistönä, koska maaseudeun asukkaat ovat kielellisesti ja kulttuurisesti katalaaneja, joiden piirissä kuntakohtaisna kansanäänestyksinä syntyi vuoden 2010 jälkeinen kansanliike itsenäisyyttä kohti. Espanjalaiset Kataloniaan muuttajat ovat kaupunkilaisia ja teollisuustyöläisiä. 4 miljoonasta katalaanista 3 miljoonaa on tähän asti tukenut itsenäistymistä kokemiensa loukkausten vuoksi, nyt sitä tukee ehkä suurempikin osa. Maan väestö on 7,5 miljoonaa (kiakkiaan katalaaneja on Euroopassa 9,5 miljoonaa).
Espanjan keskusvallan hyökkäykset katalaanien kansallista identiteettiä vastaan on synnyttänyt railon Katalonian espanjalaisperäisen ja katalaaniväestön välille. Barcelona on suurkaupunki, jolle voidaan myöntää autonomia Katalonian sisällä, jolloin espanjalaiselle taataan vähemmistöasema.
Katalaanien ja espanjalaisen maailmankuvallinen ero
Ei-espanjalaista katalaaneissa on se, että puolet väestöstä on eronnut yleensä vapaa-ajattelijoina roomalaiskatolisesta kirkosta tai, kuten Ernest Hemingway (teos: Kuolema iltapäivällä) huomauttaa, etteivät he ole härkätaistelun ystäviä, sillä heidän suhteensa kuolemaan poikkeaa espanjalaisten tavasta. Asian ydin on siitä, että härkätaistelu on pienoiskuva espanjalaisesta asenteesta kuolemaan.
Katalonialla on yhtenäisenä kieli-ja kulttuurialueena ollut vähemmän onnea kuin Suomella, jolle aukeni aikaikkuna sopivasti jo ensimmäisellä julistuskerralla. Saa nähdä, sanooko toden järjestyksessä neljäs itsenäisyysjulistus. Jättävätkö EU-maat EU:n arvoja puolustaneet katalonialaiset Espanjan väkivallan armoille?
Espanja sysäsi aggressiivisesti Katalonian ohdakkeiselle itsenäisyyden tielle
Espanjan keskusvalta ja sen epäpätevä pääministeri epäpätevine tai vaihtoehtoisesti katalaanienvastaisine ministereineen ei pykinytkään tulemaan vastaan neuvotteluyhteyden saamiseksi millään tavoin. Pykälän 155 toteuttamista ei peruutettu eikä oltu valmiita antamaan laajempaa vero- tai muuta autonomiaa Katalonialla tai tunnustamaan katalaanin kielelle minkäänlaista alueen alkuperäkielen asemaa – sehän on alkuperäiskansan kieli tai ajamaan kieltä EU:n viralliseksi kieleksi.
Peruttaakseen itsenäisyysvaatimuksensa katalanien olisi täytynyt saada takeet autonomialleen ja vakuuttua Espanjan halliotuksen valmiudesta tunnustaa katalaaneille erilliskansakunnan asema omine kulttuuri-instituutioineen, ainakin samalla tasolla kuin Anerikan mantereilla. Espanjan hallitus sysäsi katalaanit itsenäisyyden tielle omalla taipumattomuudellaan.
Jonkinlaisena kielihistoriallisena ihmeenä voi pitää Rooman vallan ajalle asti ulottuvan romaanisen kielen säilymistä ja voimasta elpymistä 2000-luvulla 30 vuoden aikana. 1800-luvulla romantiikan vanavedessä syntynyt katalaaninkielisen kirjallisuuden ja korkeakulttuurin uudestisyntyminen eli kulttuurinen katalanismi on siis entisestään edennyt. 1714 jälkeinen Espanjan politiikka katalaanin vainoineen ja tukahduttamisineen johti katalaanin vahvistumiseen, vaikka politiikan pyrkimyksenä oli hävittää kieli ainakin sivistyskielten joukosta. Kielessä on ollut ydinasema katalaanien kansakunnan rakentamisen legitimaatiokertomuksessa, koska kielellä on ollut keskeinen asema katalaanien kollektiivi-identiteetissä, johon ihmisyksilöillä on oikeus velvollisuuden sijaan. Katalaanien tätä identiteettiä sanotaan katalanimiksi, joka vastaa suomalaisten fennomaniaa.
Espanjan tukijana EU ei voi uskottavasti arvostella Turkkia tai Venäjää
Espanja – joka ei ole tunnustanut, kuten ei Venäjäkään Kosovon itsenäisyyttä vertautuu Venäjään, Turkkiin ja Kiinaan, siis maihin, jotka omaa hajoamistaan peläten vastustavat itsenäisyyshaluisten määräalueelle keskittyneiden kansallisten väestöjen pyrkimyksiä perustaa oma itsenäinen valtio tai edes valtiota minkä tahansa valtion yhteyteen muuna kuin kulissi-tai nukkevaltiona. Hyväksyessään Espanjan onton retoriikan yhtenäisyydestä EU menettää mahdollisuuden uskottavasti arvostella Turkkia, Venäjää tai Kiinaa, jotka virallisesti eivät voi hajoamisensa pelossa tunnustaa suuremmista valtiokokonaisuuksista erottuvia valtioita.
Kuvitelmaa Espanjan yhtenäisyydestä elättelevien piirien antikatalanismi on ennenkin tehnyt mahdottomaksi katalaaneille säilyttää ja kehittää omaa kansallista kulttuuria ja Euroopan yhdeksänneksi suurinta kieltään Espanjan yhteydessä katalaanien haluamalla tavalla. EU:kaan ei ole halunnut ottaa katalaania EU:n virallisten kielten joukkoon ja näin tukea katalaanien valtiottoman kansakunnan 9,5 miljoonan katalaanin asemaa Espanjassa, Ranskassa ja Italiassa. Kirja-ja sivistyskielenä katalaani tarvitsee yliopistoja, jotka ovat katalaaninkielisiä ja vaalivat katalaanin tutkimusta ja katalaanien historiankirjoitusta.
Itsenäistyvän kansakunnan tie on ohdakkeinen
Historiaa tuntevalle ei ole mikään yllätys, että itsenäisyysjulistukset ovat olleen useammin johtamatta kuin ovat johtaneet kansallisesta identiteetistään tietoisen kansakunnan itsenäistymiseen. Euroopassa kansallisvaltioiden kehitys oli jäljessä esimerkiksi latinaisen Amerikan kehityksestä. Monikansallisten imperiumisen hajoaminen ensimmäisen maailmansodan aikana ja viimeksi Neuvostoliiton hajotessa on päästänyt kansallisen identiteettimuodostuksen läpikäymät kansakunnat muodostamaan omat valtiot itsenäisinä valtioina. Sveitsin kaltaista valtioliitto tai liittovaltiomallia on harvemmin tavoiteltu Euroopassa. Valtioliiton ja liittovaltio ero on liukuva, mutta pääasiassa se liittyy siihen, että liittovaltiossa liittotason organisaatiolla on toimivaltaa osavaltioiden välisten kysymysten ratkomiseen. Espanjan kaltaisessa käytännössä epäyhtenäisessä valtiossa, jossa puhe yhtenäisyydestä on puhetta sellaisesta, mistä on huutava puute, mutta jossa alueilla on keskiaikaan tai roomalaisaikaan ulottuva paikallisen päättämisen perinne, liittovaltio tai valtioliitto olisi suuresti ja alueittaisesti vaihteleviin perinteisiin soveltuva ratkaisu.
Espanjan erittäin väkivaltaisessa historiassa, jossa on kosolti sisällissotia, Espanjan perimyssotia, tällaiset sodat ovat dynastioiden välisyydestään huolimatta olleet kulttuurisesti erilaisten alueiden erilaisiin intresseihin perustuvia sotia. Viimeisin sisällissota oli osin dynastinen, sillä ns. Carlistit eli Carloksen sukuhaaran perimysoikeutta puolustavat monarkistit olivat Francon joukoissa toisten modernimpien fasisti-ja oikeistoryhmien kera; osin sota oli perinteisemmän oikeiston ja tämän vastustamien liberaali-, sosialisti-ja anarkistisuuntausten välinen sota, jonka taustalla olivat alueelliset intressit.
Sotiin, joissa Espanja (Madrid/Kastilian alue) ja Katalonia ovat olleet vastakkain, ovat ennenkin syntyneet tilanteessa, jossa katalaanit ovat joutuneet puolustamaan jo perinteeksi muodostunutta itsemääräämisen perinnettä epäoikeutetuksi kokemaansa Espanjan aggressiota vastaan.
Katalanismi on alituiseen elävinä pidettyä muistoa itsemäärämiestä ja vapaudesta sekä taistelua sen turvaamiskesi tavalla tai toiselle – myös valtiollisen itsenäisyyden avulla, jos tarpeen
700-vuotinen historia, johon sisältyy mahdollinen itsenäisyys 900—1000-luvulla ja valtiona mukana olo Aragonian-Kastilian liittomonarkissa sekä autonomia 1469—1714, ja 300-vuotinen alistussuhde Madridin siirtomaavaltaan ja tulokseton taistelu vähintäänkin autonomian saavuttamiseksi – tai laajemmin valtiollisen erillisaseman Espanjan valtiossa – näyttää osoittaneen mahdottomaksi elää Espanjassa, joka jälleen alkaa nykymerkeistä päätellen palata demokratiasta autoritäärisyyteen.
Katalonia, joka on Skotlannin tavoin vanha valtio, on ollut autonominen (kuten kesiajan poliittiset yksiköt tavallisesti) 700 vuotta (Suomi noin 100 vuotta) ja ei-itsenäinen pienin katkoksin 300 vuotta, nyt jälleen Katalonia joutuu aloittamaan taistelun ainakin autonomian, ellei valtion asemana saavuttamiseksi. On reilua, että jos Katalonia tulee jäämään Espanjaan, niin asemaltaan sen tulee olla vähintään valtio, sillä autonomia ei näillä näkymin riitä. Katalonia pakotettiin julistamaan itsenäisyys.
Katalonian omaan poliittiseen perinteeseen kuuluvat kansanäänestykset, joissa katalaanit ja muut katalonialaiset ovat tottuneet vapaasti ilmaisemaan mielipiteensä. Katsoessaan taannoisen itsenäisyyskansanäänestyksen ”laittomaksi” Espanja vain ilmoitti, ettei tule ottamaan sitä huomioon, mikä tarkoittaa sen pitävän sitä vain mielipiteen ilmaisuna ilman sitovuutta. Poliisiväkivallalla Espanja sen sijaan rajoitti ja loukkasi törkeästi katalaanien kansalaisvapautta, mitä ei voida mitenkään puolustaa: EU on nolannut itsensä vaikenemisellaan tuosta loukkauksesta.
Espanja palaa autoritääriselle linjalle Katalonian osalta
Espanja on törkeällä tavalla osoittanut, ettei se ymmärrä eroa laillisuusvaltion ja oikeusvaltion välillä. Laillisuusvaltiossa ei oteta huomioon kansalaisten perusoikeuksia, vaan noudatetaan pelkästään lain muotoja.
Espanjan tulee kypsyä oikeusvaltioksi, ennen kuin se voi rakentaa uudestaan Katalonian-suhteet. 1600-luvulla Espanjan vallan palautus oli tarpeettoman verinen, kuten myös 1938, tavalla, jotka jättivät käsittelemättä olevat haavat. Toivottavasti historia ei toista itseään eikä EU osallistu historian toistumiseen.
Barcelona on ollut Euroopan ”mielenosoituspääkaupunki” ja Katalonia Sveitsin kaltainen kansalaisvapaus-ja kansanäänestysyhteiskunta – jota uhkaa nyt kansalaistoiminnan vastainen Espanjan poliisiväkivalta
Katalonian poliittiseen perinteeseen liittyy kansalaistottelemattomuus. Sen asukkaat pyrkinevät vastustamaan Espanjan heidän instituutioitaan vastaan kohdistamia ja heidän epäoikeutetuiksi kokemia hyökkäyksiä vastaan. Francon ajan jälkeen kovat panokset kumiluoteihin vaihtaneet poliisit saattavat ryhtyä väkivaltaisiksi, käyttää pamppuja ja kumiluoteja niitä vastaan, jotka kieltäytyvät noudattamasta Espanjan keskushallinnon Katalonian instituutioita lakkauttavia käskyjä.
Tällöin tuskin vältytään rauhanomaistenkaan tottelemattomuuskampanjaan osallistuvien loukkaantumisilta. Jossakin vaiheessa kriisi voi yhtyä myös kuolonuhreihin johtavaan väkivaltaan. Pahin skenaario voi olla vuoden 1909 Katalonian traagiset päivät. Tuolloin Pohjois-Afrikassa käytyä sotaa varten toimitetut kutsunnat johtivat Barcelonassa levottomuuksiin ja 2—3 viikkoa kestäviin katutaisteluihin kutsunnoista kieltäytyvien ja Espanjan armeijan välillä. Seuraavana vuonna 1910 perustettiin kuuluisa anarkosyndikalistinen liitto, joka tuli kuuluisaksi kansainvälisestikin Espanjan sisällissodan aikana, jonka tuli mahdollisti Katalonian pysymisen omana de facto itsenäisenä valtiona sisällissodan ajan.
Espanajn viranomaisten harkintakyky voi pettää Katalonian osalta, kuten se on pettänyt koko ajan 2010 alkaen. Pahimmassa tapauksessa katalaaneihin kohdistuva välkivalta repii auki Espanjan keskusvallan aiemmin aiheuttaneet haavat. Espanjan sisällissofan ksäittely on Espanjassa paljolti kesken.