Olen ratkonut ajatuspajassani yhteiskunnallisia ongelmia ja käynnistänyt keskustelua esimerkiksi apteekkireformista, tonttipolitiikasta, sotesta ja vaikkapa ay-liikkeen vallankäytöstä. Toisin kuin yleisesti väitetään, niin sosiaalisiin ja taloudellisiin kysymyksiin löytyy käyttökelpoisia ratkaisuja aika helposti. Vaikeudet alkavat vasta siinä vaiheessa, kun ratkaisut pitäisi laittaa toimeksi.
Yllättävän usein olen törmännyt siihen, että tarvittavia uudistuksia viivytetään ristiriitaisiin tai suorastaan virheellisiin tietoihin vetoamalla. Hämmästyttävää on se, että nämä vinoutuneet argumentit menevät sukkana läpi mediassa sekä päättäjien ja virkamiesten käsittelyssä.
Aikaisemmin ajattelin sinisilmäisesti, että kyse on vahingosta tai tietämättömyydestä, mutta viime kuukausina lisääntynyt keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta on avannut silmiäni aivan uudella tavalla. Päätöksenteon koreografiasta perillä olevat ja oikealla tavalla verkostoituneet tahot sekä ne, joilla on viestinnällistä painoarvoa, käytännössä määrittävät uudistusten suunnan ja vauhdin. Tuntuu myös siltä, että päättäjät ovat liiaksi ulkoistaneet ajattelua ja datan keruuta, jonka seurauksena demokratia kärsii vakavan kolauksen.
Esimerkki 1
Viimeksi tänään havaitsin voimakasta ja tarkoituksenhakuista mielipidevaikuttamista, jolla on mielestäni haitallisia vaikutuksia veronmaksajille. Apteekkitoimialan uudistamista on vaadittu pitkään ja yhtä pitkään sen uudistaminen on onnistuttu vesittämään. Yhtenä vaikuttavimmista keinoista on ollut laaja lobbaustoiminta ja yleisen mielipiteen muokkaus vähintään kyseenalaisilla argumenteilla.
Apteekkireformin yksi perusvaatimuksista on apteekkien määräsääntelystä luopuminen. Tähän alan vaikuttajat ovat vastanneet, että määräsääntelyn purkua ei tarvita ja väitteensä tueksi he ovat esittäneet toistuvasti apteekkitiheyden vertailua Suomessa ja Ruotsissa. Samalla he ovat antaneet ymmärtää, että toiminnan vapauttaminen romahduttaisi apteekkien määrän. Annetun vertailutiedon tuloksena poliitikot ja virkamiehet ovat olleet vuosikausien ajan vakuuttuneita järjestelmämme ainutlaatuisesta hyvyydestä, koska ”olemme Ruotsia parempia” - meillä on 15 apteekkia 100.000 asukasta kohden, kun naapurissa niitä on vain 14.
Vuosikaudet on toistettu tätä mantraa ja vakuutettu, että määräsääntelyn tuottama lopputulos on kansalaisten kannalta erinomainen. Viime vuonna ilmestyneessä kirjassani paljastin, että isoissa kaupungeissa apteekkitiheys on merkittävästi väitettyä huonompi. Ei pärjätä Ruotsin luvulle. Tästä huolimatta Apteekkariliiton toimesta toistettiin tämän päivän Hesarissa, että Suomi on apteekkitiheydessä Ruotsia parempi, eikä muutoksia tarvita. Viestinnässä ei mainittu sanallakaan, että oikeasti Suomen suurimmissa kaupungeissa tilanne on hälyyttävästi huonompi.
Tästä suivaantuneena ajattelin tarkistaa apteekkitiheyden Euroopan muissa maissa. Ja mitä löytyikään? Suomi ja Ruotsi ovat 3. Ja 4. huonoimmat apteekkitiheydellä mitattuna. Ihan oikeasti, eikö yksikään alan vastuuvirkamies tai yksikään poliitikko ole vaivautunut tarkistamaan tätä asiaa? Euroopassa, missä ei ole Suomen privilegiojärjestelmää käytössä, on keskimäärin 31 apteekkia per 100.000 asukasta ja Suomessa siis vain 15. Kuvassa 1 on näytetty, että esimerkiksi Kreikassa vastaava luku on 87, Espanjassa 47 ja vaikkapa Virossa 38. Kannattaisiko uudistustarpeista keskusteltaessa ymmärtää kokonaiskuva paremmin ja ottaa referenssiksi joku muu maa kuin Ruotsi?
Esimerkki 2
Helsingin kaupunki on esittänyt omakotitalotonttien vuokriin merkittäviä korotuksia. Vuokralaiset ovat vaatineet yksityiskohtaisempaa keskustelua ja konkreettisia perusteluita epäoikeudenmukaisena pitämälleen päätökselle. Heidän mukaansa tontinvuokran määrittämisessä ei ole ollut riittävää vuorovaikutusta asiakkaiden kanssa eikä prosessissa ole lainkaan läpinäkyvyyttä, laskenta- ja arviointikaavat ovat salaisia eikä konsultin tekemä raportti ole julkinen.
Prosessissa on epäjohdonmukaisuuksia eikä perusteluiden ja päätösten välillä ole aukotonta logiikkaa. Poliitikot tuntuvat olevan asian yksityiskohdista vähintään epätietoisia ja tuleekin mieleen, onko kyse jonkun tahon lobbauksesta? Voi toki olla, ettei tässä ole ulkopuolista tahoa vaikuttamassa lopputulokseen, mutta hyvän hallinnon ja hyvän johtamisen näkökulmasta tilanne on katastrofaalinen. Ei pitäisi olla mitään syytä olla kertomatta päätöksen taustoja ja olla jakamatta kaikkea käytössä ollutta tietoa.
Tämänkin esimerkin valossa on välttämätöntä, että julkisessa päätöksenteossa ja virkamiestyössä noudatetaan 100%:sta läpinäkyvyyttä. Se parantaa asioiden hoidon laatua ja sen avulla voidaan varmistua vaikuttimien oikeellisuudesta. Tarvittavat muutokset prosesseihin ja ajattelumalleihin on tehtävä viipymättä.
Lobbauksen riskit on otettava hallintaan
Lobbausjohtaminen on arkipäivää julkisen sektorin päätöksenteossa, mutta on tärkeä ymmärtää siihen mahdollisesti liittyvät merkittävät yhteiskunnalliset riskit kuten esimerkiksi virheelliset päätökset, korruptio, lahjonta ja vääristynyt kilpailu. Lobbauksella on hyviäkin puolia, sillä parhaimmillaan ulkopuolisten tahojen kuuleminen lisää demokratiaa ja eri tahojen osallisuutta valmisteluvaiheessa sekä tuottaa tärkeää tietoa päätöksenteon tueksi.
Lobbarit ovat vaikuttamisen ammattilaisia ja heidän kohteinaan ovat niin poliittiset päättäjät kuin virkamiehetkin. Suomessa ei säädellä lobbausta eikä mielestäni edes kunnolla keskustella siihen liittyvistä riskeistä. Meillä ulkoistetaan ajattelua ja osaamista holtittomasti. Lopputuloksena huonoja päätöksiä ja kansalaisten kasvavaa tyytymättömyyttä valtaapitäviin.
Päätöksenteon läpinäkyvyyttä on parannettava pikaisesti. Samoin päättäjien osaamistason riittävyys on varmistettava. Poliitikkojen on osattava sanoa, mitä mieltä he itse ovat asioista. Ei saa pelkästään pallotella muiden antamilla tiedoilla. Totta kai voi, ja pitää tutustua alan tutkimukseen ja kuulla asiantuntijoita, mutta itsellä pitää olla valmiudet arvioida, mitä kuiskaajat kulloinkin korvaan kuiskuttavat.
Sote-keskustelu on oiva esimerkki osaamisen ja ymmärtämisen ulkoistamisesta: tv-studiossa poliitikot vetoavat toinen toisensa perään jonkun ulkopuolisen tekemiin tutkimuksiin ja havaintoihin. Kenelläkään ei ole juuri mitään omaan ajatteluun perustuvaa annettavaa. Ei ihme, että lopputulos on rikkoontunut himmeli.
Talouskriisi, taantuma ja globalisaatio ovat muuttaneet Suomea perusteellisesti. Vanhaan ei voi palata, on mentävä eteenpäin, mutta onko päättäjillä pokkaa uudistaa järjestelmiä tarvittavalla tavalla? Rakenteelliset muutokset eivät nimittäin ole poliittista liturgiaa, vaan todellisuutta, joka pitää laittaa täytäntöön.
Yhteiskuntarauhan ja demokratian tärkein rakennusaine on kansalaisten luottamus päättäjiin. Nyt on aika rakentaa tuota luottamusta ja tehdä läpinäkyviä päätöksiä ja sellaisia ratkaisuja, joiden selvitysaineistoa ei tarvitse salata eikä kansalaisten kysymyksiä tarvitse väistellä.
Lopuksi
Suomessa on otettava käyttöön OECD:n julkaisema ”Principles for transparency and integrity in lobbying” ohjeistus. Meidän on ymmärrettävä, että vaikuttamisteollisuus tekee työtään ammattimaisesti ja siihen on varauduttava. Ei pitäisi olla mitään estettä eettisten lobbaussääntöjen luomiselle ja lobbaajien rekisteröinnille. Sen myötä alalle saadaan läpinäkyvät käytännöt ja voidaan ottaa lobbauksesta sen positiiviset puolet käyttöön.
It takes two to lobby, mutta poliitikkojen ja virkamiesten rooli on ratkaisevin. Heidän on tunnistettava lobbauksen riskit, kannettava vastuu lopputuloksesta ja heidän on ryhdyttävä seuraamaan päätöstensä vaikuttavuutta. Heidän on myös uskallettava kertoa avoimesti ja ajantasaisesti, kenen vaikuttamisyrityksille he ovat altistuneet.