Tänään saatiin lukea kaikkien kompromissien äidistä ja anopista, kun Sebastian Tynkkynen ”otettiin takaisin” puolueeseensa, siis Perussuomalaisiin. Kompromissiksi Tynkkynen tätä itse kuvaili. Tässäpä tämän kompromissin sisältö: Tynkkynen luopui puolueen varapuheenjohtajuudesta, johon tämän oli puoluekokous valinnut ja haki puolueen jäsenyyttä, eli kautta rantain siunasi laittoman päätöksen omasta erottamisestaan. Selvää on, että Tynkkysen vaatimaa kokousta ei ole tulossa.
Mikäli tämä on kompromissi, niin luoja meitä konsensukselta varjelkoon. Tässä kuvastuu Suomen poliittisen järjestelmän koko ruma kuva: puolueet ovat kaapanneet kansanvallan täysin itselleen, ja äänestäjien kuluttajansuoja on romutettu. Mikäli joku sitä kuluttajansuojaa lähtee vaatimaan, poliittisen broileripoppoon kukot pistävät kaverin ruotuun kannuksillaan.
Ei Tynkkysen tapauksesta sen enempää, sillä onhan esimerkkejä muuallakin. SDP:n Antti Rinne ilmoitti hiljan, että sosialidemokraatteihin paluuta suunnittelevat ovat tiedustelleet, josko puolue olisi järkiintynyt maahanmuuttoa koskevissa kannoissaan. Rinne elvisteli vastanneensa, että arvot eivät ole muuttuneet – toisin sanoen sosialidemokraatit jatkavat suomalaisen työmiehen kurittamista kasvattamalla maahanmuuton aiheuttamia lieveilmiöitä vanhaan malliin. Tämä on mahdollista siksi, että nyt PS:n hallituksessa ollessa eduskunnan puolueista joka ikinen on tämän ihmisvirran kanssa naimisissa, eikä pelkoa äänestäjien karkaamisesta ole.
Samoin Suomen pääministeri on vaihtunut kahden viime eduskunnan istuntokauden aikana ilman vaaleja – ensin Matti Vanhasen jätettyä Keskustan puheenjohtajuuden, ja myöhemmin Jyrki Kataisen lennettyä parempipalkkaisiin hommiin Brysseliin. Suomen pääministeri vaihtui puoluekokousten äänestyksissä, ei eduskuntavaaleissa.
Lahonnut parlamentarismi
Tämän kaiken kukkuraksi eduskuntapuolueet vääristelevät vaalituloksia tukemalla omia vaalikampanjoitaan veronmaksajan varoin. Samalla YLE unohtaa eduskunnan ulkopuoliset puolueet aina neljän vuoden ajaksi, suoden ennen eduskuntavaaleja näille pyrkijöille ruutuaikaa yhden vaalitentin verran. Puoluetukea yritettiin muokata siten, että se maksettaisiin vaalien äänimäärän mukaan, mutta tämän eduskuntapuolueet onnistuneesti torpedoivat ilman sen kummempaa mediahuomiota.
Voinemme tulla siihen lopputulokseen, että Suomen kaltainen parlamentaarinen demokratia ei idean kauneudesta huolimatta ole juuri Itä-Saksan Volkskammeria (kansankamari) kummempi, mitä tuloksiin tulee. Suunta on ollut sama jo 25 vuoden ajan, vaikka ”veret seisauttavia” vaalivoittoja on tänä aikana osunut neljän suuren puolueen kohdalle vuorollaan. Joka kerta vaalien jälkeen kun tehdään kompromissi, joka muistuttaa kovasti edellä esiteltyä Tynkkysen kompromissia – Soinin sijasta sanelijana ovat silloin kuitenkin EU:n ja rahamaailman takapirut.
Parlamentaarisen demokratian ajatus, eli parlamentin ylivalta kaikkiin muihin vallankäyttäjiin nähden, on itsessään ongelmallinen. Parlamentissa kun puolueiden muodostuminen on luonnonlaki – eri mielipideryhmille on edullista toimia yhteistyössä ja järjestäytyä, ja kohta näennäisesti kansanvaltaisessa järjestelmässä valtaa pitävätkin puoluepomot, jotka haluavat pitää puolueensa eduskunnassa hinnalla millä hyvänsä, ja jotka kasvattavat poliittisia broilereita, joille tipahtaminen herrahissistä on menolippu veneen alle.
Presidenttivetoinen demokratia
Vaikka minullekin yhteiskuntaopin tunneilla ja televisiossa onkin muuta väitetty, vaihtoehtojakin on. Itse asiassa Suomessakin harjoitettiin vaihtoehtoista poliittista järjestystä vielä rapeat 30 vuotta sitten. Presidenttivetoinen järjestelmä loi Kekkosen, joka nousi lopulta puoluepelin yläpuolelle kansansuosionsa turvin, ja saattoi toimia oman mielensä mukaan. Ajoittaisista ylilyönneistä huolimatta täysveriseksi diktatuuriksi Kekkosen Suomea ei voi moittia, sillä puolueet olisivat voineet hänet erottaa ja kansa olisi voinut äänestämällä rangaista presidenttiä.
Nykyisellään presidentinvirka on poliittinen pakastevirka, ja sellaisena suomalaisetkin sitä pitävät. Presidentinvaaleissa kyllä puhutaan polttavista aiheista, vaikka hyvin tiedetään, että presidentin päätösvallassa korkeimmalla on linnan juhlien boolin alkoholipitoisuus. En millään usko, että mikäli suomalaiset kokisivat presidentillä olevan valtaa kuten ennen, olisi esimerkiksi Halosella tai Niinistöllä ollut mahdollisuuksia viimeisimmissä vaaleissa.
Väkisinkin tulee mieleen, josko ihan rehellinen käännös autoritäärisempään presidenttivetoiseen järjestelmään olisi parempi kuin nykyinen pelin politiikka. Äänestäessään kansa tietäisi mitä saisi, eikä presidentti voisi mennä 199 muun presidentin selän taakse todeten, että en minä sitä yksin päättänyt, että Ruotsin annetaan kuskata Suomeen 32 000 sälliä ties mistä. Muutaman vuoden päästä presidentti joutuisi tekemään tilin kansalaisille toiminnastaan ja pullahtaisi pois, jos ei miellyttänyt. Veikkaan, että Kekkonen olisi saanut kuulla haastajilta kunniansa, jos ei olisi nykyisen eduskunnan touhuun puuttunut.
Kansanäänestyksiä toivovat suoran demokratian kannattajat tapaavat kauhistella presidenttivetoisia järjestelmiä. Kannatan itsekin sitovia kansanäänestyksiä. Miksi presidentillä ei voisi olla valtaa viedä eduskunnalta suurella kourallaan lakiesityksiä kansanäänestykseen? Tällöin esimerkiksi kansalaisaloitteita ei eduskunta voisi yksin torpata, ja ne asiat, jotka kansanäänestyksessä ratkaistaviksi sopisivat, mitä luultavimmin kansan ratkaistavaksi päätyisivät.
Oli miten oli, olen yhä muuten sitä mieltä, että EU:sta ja eurosta on erottava.