Puheenvuoro Ei Euro Foorumissa Italian Chianciano Termessä 17.9.2016

Meneillään on väkivallaton vastavallankumous. Se tapahtuu vielä suurelta osin ihmisten mielissä. Se näkyy pettymyksenä vallanpitäjiin sekä vanhoista rakenteista ja puolueista luopumisena.

Vastavallankumouksen syynä on jo aiemmin toteutettu vallankumous, joka on suunnattu hyvinvointia, oikeudenmukaisuutta ja kansanvaltaa vastaan. Euroopan unionilla on merkittävä osa tässä vallankumouksessa, joka on siirtänyt pääomia ja valtaa monilta harvoille. EU on harvainvallan väline. Tarkoituksena on ollut taata vapaus pääomien siirtelylle ja niiden pitämiselle tehokkaan verotuksen ulkopuolella.

EU:n keskeinen periaate on niin sanottu neljän vapauden oppi: ihmisten, tavaroiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus. Ei ole sattumaa, että tämä oppi on muotoiltu 1980-luvulla ERT-ryhmässä. ERT (European round table of industrialists) on suurimpien europpalaisten yritysten johtajista koostuva voimakas etujärjestö. ERT:n ansiota on harvainvallan kannalta tärkein "vapaus", vapaus siirtää pääomia ilman rajoituksia.

Euro on poliittinen projekti. Se on osa EU-valtion perustaa. Euron taustavoimat ovat euron avulla halunneet supistaa julkista sektoria ja yksityistää valtioiden omaisuutta. Tässä euro on onnistunut. Useimpien kansalaisten kannalta euro on ollut katastrofi.

On tärkeää nähdä missä olemme ja minne olemme menossa. Jos haluamme sellaisen yhteiskunnan, jossa hyvinvointi koskettaa kaikkia, meidän on muutettava politiikkaa. Mitään uutta ei välttämättä tarvitse keksiä – ainakaan paljon. Lähes kaikki tarvittava kestävämmän talouden ja yhteiskunnan rakentamiseksi on ollut jo käytössä.

Markkinatalous voi toimia vain säänneltynä. Ja tuollaista säänneltyä markkinataloutta me nyt tarvitsemme. Tarvitsemme tasapainoa ihmisten välille – siis suurempaa oikeudenmukaisuutta. Tarvitsemme tasapainoa ihmisen ja talouden välille – siis taloutta, joka palvelee kaikkien selviytymistä. Tarvitsemme myös tasapainoa ihmisen tarpeiden ja luonnon kestokyvyn välille – siis talouskasvun pakosta luopumista ja aineellisen kulutuksen sopeuttamista luonnonvaroihin.

Emme saa jäädä aiempien käsitteiden vangeiksi. Tarvittava uusi suunta sisältää asioita, joita olemme tottuneet nimittämään sosialismiksi tai kapitalismiksi.

Tarvitsemme siis uuden päämäärän, tien sinne ja ensi askeleet. Kun on kyse yhteiskunnan ja demokratian kehityksestä, kyse on nimenomaan suunnasta, koska täydellistä päämäärää ei voida saavuttaa.

Kun päätämme ottaa uuden suunnan, ovat ensi askeleet tärkeitä. Nyt ensi askeleita ovat oman rahan ja valtion itsenäisyyden palauttaminen hyvinvoinnin ja demokratian perustaksi - siis eurosta ja EU-jäsenyydestä luopuminen.

Tämän jälkeen tie on auki moneen suuntaan. On tärkeää tiedostaa, että oma raha ja itsenäisyys antavat mahdollisuudet uuteen kestävään politiikkaan, mutta eivät vielä ole tae mistään muusta. Siksi elämme murrosaikaa. EU on pettänyt lupauksensa. Ovet ovat nyt auki monenlaisille vaihtoehdoille. Osa niistä lienee vielä EU:takin huonompia.

Millainen vastavallankumous tarvitaan?

Nykyiselle harvainvallalle, siis myös EU:lle, tarvitaan vaihtoehto, joka on konkreettinen, ymmärrettävä ja rakentava.

Haluan painottaa, että kyse on talousjärjestelmän ja yhteiskuntakehityksen perustan muuttamisesta.

EU ei ole rauhan projekti, vaan ruutitynnyri. Rauhaa voidaan edistää kansainvälisellä yhteistyöllä mm. tekemällä YK:n puitteissa aloitteita aseistariisunnan toteuttamisesta. Me voimme yhdessä esittää, että valtiot ohjaavat 10 prosenttia asemenoistaan äärimmäisen köyhyyden poistamiseen ja konfliktien ratkaisemiseen.

Lähi-idän ja Keski-Aasian kriisit ja pakolaisuus johtuvat suuresti Lännen aseellisesta puuttumisesta alueen asioihin ja suoranaisesta valtioiden hajottamisesta. Tässäkin EU on ollut nimenomaan ongelma eikä ratkaisu. Vastuu ongelmista kuuluu ennen muuta niille, jotka ovat nämä kriisit aiheuttaneet. Aseelliset ratkaisut voivat olla vain väliaikaisia.

Jos kansalaiset saavat päättää omasta poliittisesta ja valtiollisesta asemastaan, monet nykyiset valtiot tulevat hajoamaan. Tällaiseen tulisi varautua aktiivisesti mm. YK:n puitteissa, jotta väkivaltaa ja hajoamissotia voidaan välttää.

Euroopan unionin olemassaoloa on perusteltu kansainvälisen yhteistyön tarpeella. EU:ssa on kuitenkin kyse enemmän alistussuhteista kuin yhteistyöstä. EU:n politiikan määräävät sen suuret jäsenmaat sekä suuryritykset, suursijoittajat ja suurpankit.

Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan nykyistä enemmän. Aitoa yhteistyötä voi tehdä vain sellainen, joka hallitsee itseään.

Kaikki harvainvallat ovat perustelleet itseään rauhan lisäksi hyvinvoinnin turvaajina. Kun hyvinvoinnilla tarkoitetaan tuloerojen kaventamista ja ihmisarvoisen elämisen mahdollisuuksia kaikille ihmisille, EU on enemmän ongelma kuin ratkaisu. Eriarvoisuus on EU:n toinen nimi.

Kaikkia koskevaan hyvinvointiin tarvitaan yhteisvastuuta. Valtioiden erilaiset kulttuurit ja historiat vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millaisia taloudellisia ja yhteiskunnallisia päätöksiä halutaan tehdä. Yksi malli ei sovi kaikille.

Parhaat mahdollisuudet kestävän hyvinvoinnin rakentamiseen on siellä, missä kansalaiset voivat itse osallistua ja missä päätöksenteko on lähellä kansalaisia.

EU:n on sanottu olevan vastapaino USA:n ja Kiinan talousmahdeille. Eurooppalaiset on haluttu yhdistää taloudelliseen sotaan toisia suurvaltoja vastaan. Todellinen vihollinen on kuitenkin keskuudessamme. Meidän tulee yhdistyä kansalaisina ja aktiiveina yhdessä muiden maailman kansalaisten kanssa sitä taloudellista ja poliittista harvainvaltaa vastaan, joka alistaa ihmisiä kaikkialla maailmassa.

Harvainvallan toteuttama globalisaatio on uudenlaista siirtomaavaltaa. Siinä alistajina eivät ole toiset valtiot, vaan suuryhtiöt, - sijoittajat ja –pankit.

Tämän uusliberalistisen globalisaation tilalle tarvitaan lokalisaatioita. Sen pitää tarkoittaa aitoa demokratiaa, suurempaa paikallisuutta ja tasapainoa ihmisen tarpeiden ja luonnon kestokyvyn välille. Tämä on se vastavallankumous, joka tarvitaan.

On paradoksi, että myös nykyisen harvainvallan kannalta suunnan muutos on pitkän päälle paras vaihtoehto. On lopulta kaikkien etu välttää se, että nykyisen talousjärjestelmän rakenteellinen väkivalta muuttuu yleisesti avoimeksi väkivallaksi.

Ensiaskeleita uuteen suuntaan

- Valtioille oma raha ja keskuspankki sekä itsenäinen lainsäädäntö. Eroon siis eurosta ja EU:sta.

- Rahan hallinta valtiolle. Valtio luo rahan keskuspankkinsa kautta. Muilta pankeilta kielletään rahan luominen ja ne palautetaan alkuperäiseen tehtäväänsä rahoituksen välittäjiksi.

- Valtion luomalla rahalla voidaan maksaa kansalaiset tekemään töitä valikoiduille aloille. Näitä ovat esim. terveydenhoito, koulutus, poliisi, armeija, palokunnat, posti sekä rautatiet ja muut liikenneväylät.

- Edellä mainituilla toimilla voidaan luopua talouskasvun pakosta, joka syntyy rahoitusjärjestelmästä. Kasvupakosta on joka tapauksessa luovuttava, koska aineellinen kulutus ylittää jo luonnonvarojen uusiutumisen.

- Energiajärjestelmä on muutettava uusiutuvaan energiaan perustuvaksi.

- Kulutuksen kasvattamisen sijasta on keskityttävä kaikkien perustarpeiden tyydyttämiseen ja elämisen laatuun. Tasapaino vaatii talouden ja markkinoiden alistamista palvelemaan ihmistä. Kokonaistuotanto, BKT ei mittaa hyvinvointia. Hyvinvoinnin mittaamisessa on huomioitava tulonjako, ympäristön tila ja se, tyydyttyvätkö kaikkien ihmisten perustarpeet. Keskeiseksi tavoitteeksi on otettava aidon kehityksen mittarin (GPI:n) tai vastaavan indeksin ottaminen päätöksenteon työkaluksi.

Mitä voimme tehdä yhteistyön laajentamiseksi?

- Muovataan keskeiset periaatteet ja käytännön ensiaskeleet uudelle talousmallille.

- Kootaan maailmanlaajuinen yhteistyöverkosto.

- Järjestetään säännöllinen vuosittainen yhteinen kokoontuminen yhteistyöstä kiinnostuneille järjestöille ja puolueille.

Järjestäytynyt rikollisuus on tunkeutunut maahamme kuin sairaus, jota lääkkeillä ei paranneta.

Vapaa maahanmuutto on pahin EU:n liittymisen vitsaus, jota nyt maamme kansalaiset maksavat kotiensa ryöstöillä ja pelolla. 

En enää uskaltaisi asua omakotitalossa, jonne rikollisjärjestöt ovat kehittäneet omat ammatilliset toimensa.

Huolimatta siitä, että asuntoihin on asennettu Verisuret ym. suojaukset, rikolliset ovat nuo turvasuojaukset onnistuneet  ohittamaan.

On selvä, että kotien tyhjennyksen suorittaneet, katoavat nopeasti Suomen rajojen ulkopuolle. Kiinnijäämisen riski on alhainen.

Ihmettelen, miksi mm. Viro, Latvia ja Liettua, eivät vastaisi ryöstäviin rikollisliigoihin, ovathan ne kuitenkin EU maita.

Mikä mahtaa olla  muiden Baltian maiden osuus maahamme kohdistuneiden ilkivallan ja kotien ryöstöjen selittäjinä?

Bratislavassa, Slovakian pääkaupungissa, pidettiin viikolla EU-johtajien huippukokous (ilman Britannian edustusta). Kokous käsitteli EU:n tulevaisuutta Britannian EU-eron, eli Brexitin jälkeen. Suomea kokouksessa edusti perinteisesti pääministeri, tällä kertaa Juha Sipilä. 

Samaan aikaan Suomen entinen pää-  ja  muutenkin moninkertainen ministeri , Alexander Stubb, kiersi Britaniaa tapaamassa maan nykyisiä ja entisiä päättäjiä. Hänelle selvisi matkallaan myös se, että monet eivät vieläkään kuukausia Brexit-äänestyksen jälkeen ole Britanniassa tiedostaneet sitä, mitä Brexit oikeasti tarkoittaa ja kuinka kauan se todellisuudessa kestää. Paikallinen ja kansainvälinen media haastattelivat häntä ja hän myös esiintyi TV:n uutisohjelmissa.

Alla eräs näkemys Suomen EU-politiikan viikosta.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001263166.html

Yleensä en kirjoita minkään puolueen puolesta kirjoituksissani, mutta nyt teen poikkeuksen. Tällä kirjoituksella selvennän omaa tilannettani kummallekin kansalaiselle, joita nyt poliittinen harrasteluni ylipäätään kiinnostaa.

Mitä se poika nyt oikein seilaa?

Viime aikoina olen luonnehtinut itseäni lähinnä vapaaksi taiteilijaksi politiikan suhteen, ja sitä olen toki vieläkin. Perussuomalaisista erottuani olen touhunnut esimerkiksi eduskuntavaaleissa Itsenäisyyspuolueen ehdokkaana ja sittemmin jäsenenä. Takinkäännöstäkin minua on syytetty, mutta olen tyynesti vastannut, että jokainen tällaista puhuva voi mennä ja lukea esimerkiksi Perussuomalaisten ohjelmia ajalta, jolloin puolueen toimintaan tulin (2009), ja verrata niitä puolueen uudempiin ohjelmiin sekä puolueen toimintaan hallituksessa. Puolue ei ole aate, vaan puolueella tulisi olla aate, jonka tulee olla jäsenen ja aktiivin omaa ajatusmaailmaa lähellä.

Poliittisen kodin löytämisen hankaluus on ainakin omalla kohdallani ollut suuri ongelma. Pienpuoluekenttä on hajallaan osan puolueista keskittyessä pelkkään EU-eroon ja kammotessa maahanmuuttokriittisyyttä tai vasemmistosävytteistä sosiaalipolitiikkaa, ja osan puolestaan huutaessa lähes pelkästään maahanmuutosta. Ei siitä paljoa parta paisu Suomessa, jossa SOTE-uudistuksella ollaan romuttamassa kuntien itsehallinto ja avaamassa taas yhtä rahahanaa veronmaksajien kassasta Panama-yhtiöille. Samoin on itselleni aina mieluinen aluepolitiikka ja maaseudun elvyttäminen yleensä sivuosassa joka puolueessa.

Olen ajatellut, että Kansalaispuolue, jonka ideaa kuvailen seuraavassa kappaleessa, on tukemisen arvoinen projekti. En häpeä moista hanketta tukea, koska aina olen tuntenut, että hyvän asian puolesta kannattaa touhuta.

Kansalaispuolue

Paavo Väyrysen Kansalaispuolue vaikuttaa olevan perustavalla tavalla erilainen puoluehanke kuin lukuisat muut. Paljon melua on aiheuttanut Kansalaispuolueen jäsenpolitiikka. Jäseniksi aiotaan hyväksyä europarlamentin jäseniä ja kansanedustajia. Muutoin on käytössä tukiryhmä, johon pääsee ilmoittamalla, sekä asiantuntijajäsenet, jotka valmistelevat esim. ohjelmia. 

Taustalla on se, että Kansalaispuolueen esikuvana voi nähdä vaikkapa Englannin ja Yhdysvaltojen puolueorganisaatio. Siellä puolueet ovat ns. ”kaaderipuolueita”, eli melko väljiä vaaliorganisaatioita. Esimerkiksi USA:n presidentivaalien esivaalit toimivat siten, että ihmiset voivat rekisteröityä esimerkiksi republikaanien äänestäjiksi, ja sitten äänestää itse puolueensa presidenttiehdokkaasta. Kuka tahansa voi siis ilmoittautua mukaan ehdokaskisaan.

Suomessa vaalilaki ei suosi yllä kuvattua puoluemallia, sillä meidän puolueemme ovat kehittyneet mannermaiseen tapaan joukkopuolueiksi, joissa jäsenyys on ratkaisevasti sitovampi ja rajatumpi kuin Yhdysvalloissa. Useimpien puolueiden säännöissäkin kielletään toisten puolueiden jäsenyys, jolloin puolueesta tulee eräänlainen vankila. Kaikki poliittinen työ on sidottu puolueeseen, ja oman työn saavutusten menettämisen pelko saa suostumaan mukisematta pienen puoluehallituksen tahtoon.

Kansalaispuolue pyrkii olemaan puolue, joka määrittelee muutamat tärkeimmät linjat, jotka ovat mm. EU-kriittisyys, ympäristöllisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kestävä kehitys sekä hajautettu yhteiskunta, jossa maaseutu on elinvoimainen. Kyllä näitä voi kannattaa.

Asiantuntijajäsenyydestäni noussut keskustelu

Lapin Kansa uutisoi asiantuntijajäsenyyteni kovin yksipuolisessa valossa. Otsikossa todettiin yhden uusista asiantuntijajäsenistä olevan Suomen Sisun aktiivi ja Rajat Kiinni-puhuja. Kumpaakaan näistä en tietenkään kiistä, mutta olen kyllä pettynyt Lapin Kansan tapaan uutisoida asia. Minut esitettiin monomaanisena maahanmuutosta jankkaajana, muutaman kommentin muista aiheista sain läpi. Kyse ei ole myöskään tietämättömyydestä – minähän itse kirjoitan Lapin Kansan yleisönosastolle tasaisin väliajoin monista eri aiheista, ja olen tietysti kiitollinen siitä, että kirjoitukseni menevät läpi. Maahanmuutto on aiheista vähemmistönä, viimeksikin aiheena oli autoverotus ja budjettiriihi, joka kurjistaa maaseutua edelleen. Mitä taas tulee puheenvuoroihini Rajat Kiinni-tapahtumissa, niin puheen kuuntelija huomannee minun puhuvan hyvinvointivaltion säilyttämisestä. Seison tietysti puheeni takana.

Mitä Kansalaispuolueen maahanmuuttolinjaan tulee, niin olen tykästynyt jo Paavo Väyrysen linjauksiin hänen kirjassaan ”Eihän tässä näin pitänyt käydä”. Siinä Väyrynen esittää pakolaisleirien rakentamista Pohjois-Afrikkaan ja Balkanille. Näiltä leireiltä voitaisiin sitten turvapaikanhakijat valita ja ottaa valitut Eurooppaan osana pakolaiskiintiötä. Lisäksi Suomen puolueettomuuslinjan palauttaminen on tärkeämpää kuin milloinkaan viime vuoden pakolaiskriisin jälkeen. Emme me voi veljeillä Naton kanssa, joka on Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän yhteiskuntia hajottaessaan suurin yksittäinen syyllinen em. kriisiin. Minulla itselläni ei siis ole mitään hinkua edellä kuvailemaani linjaa muuttaa tiukempaan tai löyhempään suuntaan, maahanmuuton vuoksi en kyllä Kansalaispuolueen asiantuntijajäsenyyttä hakenut.

Toimintani Suomen Sisussa

Suomen Sisu on demonisoitu Suomen valtamedian toimesta tehokkaasti. Osittain järjestön toimijat ovat tähän kyllä itse antaneet aivan liian hyviä tilaisuuksia, eikä Sisu ole tarpeeksi avannut toimintansa luonnetta, vaan vetäytynyt kuoreensa. Sisu ei kehota tai yllytä ketään rikolliseen toimintaan, ja minun mielestäni se on hyvä linja. Mikäli se muuttuisi, niin en järjestössä haluaisi ollakaan. Lisäksi mainittakoon, että Sisun jäsenistö on monenkirjavaa. Esimerkiksi itse olen eri mieltä useimpien Sisun jäsenien kanssa esimerkiksi Natosta sekä talouspolitiikasta, jossa olen kyllä verrattain vasemmalla.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, etten voi istua kahdella tuolilla, eli toisaalta Kansalaispuolueen asiantuntijajäsenenä ja toisaalta Suomen Sisun Lapin piirin hallituksessa varapuheenjohtajana, jolloin saan etukäteistietoa järjestön toiminnasta ja pääsen sen toimintaa valmistelemaan. Siksi päätän jättää Suomen Sisun Lapin piirin hallituksen paikan sekä varapuheenjohtajuuden, jotta ristivetoa ei pääse syntymään. Tästä lähtien en siis saa Sisulta muuta kuin jäsenmaksulaskun.

Nyt keskittyisin kovin mielelläni keskustelemaan esimerkiksi siitä, kuinka maakuntauudistus tulisi järjestää siten, että se avaisi maaseutukunnille mahdollisuuksia elinkeinotoiminnan kehittämiseen ja kaupungistamiskehityksen lopettamiseen.

Muuten olen sitä mieltä, että eurosta ja EU:sta on erottava.

Kansalaispuolueen kannattajakortin löydät täältä: http://kansalaispuolue.fi/tule-mukaan/

UUSI MAAILMANJÄRJESTYS PALJASTETTU – Tragedia ja toivo

”Joka hallitsee historiaa, hallitsee tulevaisuutta. Joka hallitsee nykyhetkeä, hallitsee historiaa.”

-George Orwell

Johdanto

Tässä artikkelissa paljastan perinpohjaisesti maailmanvaltiuteen pyrkivän salaliiton olemassaolon. Esitän oman ratkaisuni sen aiheuttamiin ongelmiin, kirjoituksen loppuosassa on oma poliittinen manifestini.

Perustan argumenttini Harvardin, Princetonin ja Georgetownin yliopistoissa historian professorina toimineen Carrol Quigleyn vuonna 1966 valmistuneeseen teokseen ”Tragedia ja toivo: Maailman historia meidän aikanamme”.

Quigleytä voidaan pitää tämän aihealueen tärkeimpänä asiantuntijana, sillä hän ei tutkinut tätä maailmanlaajuisesti toimivaa salaseuraa ulkopuolisen silmin, vaan kuului itse tämän salamyhkäisen eliitin sisäpiiriin, ja oli tutkinut sen asiakirjoja.

Tämä salaliitto ei varsinaisesti ole Quigleyn 1348-sivuisen Magnum Opuksen pääaihe, vaan hän käsittelee yleisesti ja laajasti länsimaisen sivilisaation historiaa. Sen sijaan, että Quigley olisi tuominnut tämän salaseuran, jonka läheisyydessä hän toimi, ja jota hän tutki useita vuosikymmeniä, hän puolusti sen toimintaa kirjassaan. Vaikka Quigley kuvailikin kylmän avoimesti ja rehellisesti anglo-amerikkalaisten finanssikapitalistien vaikutusvaltaa 1900-luvulla, hän näki kuitenkin tämän atlantistisen, liberaali-demokraattisen järjestelmän maailman toivona, Kylmän sodan aikaista Neuvostoliittoa vastaan, mutta myös historiallisesti laajemmin, ”taantumuksellista” venäläistä sivilisaatiota vastaan.

Maailman valtarakenteissa kulissien takana toimineesta ”Pyöreän pöydän ryhmästä” Quigley sanoi, että hänellä ”ei ole mitään sitä, tai useimpia sen päämääriä vastaan”, mutta että hänen ”pääasiallinen erimielisyytensä sen kanssa on se, että se haluaa pysyä salassa”. Quigley katsoi, että ryhmä oli historiallisesti niin merkittävä, että jos nyt ei suuri yleisö, niin ainakin historiantutkijat ansaitsivat tietää sen toiminnasta.

Vaikka Quigley ei varsinaisesti tuominnut, tai paheksunut niitä anglo-amerikkalaisia rahoituspiirejä, joista kirjoitti, joutui hän silti avoimuutensa tähden sensuurin uhriksi. Tragedian ja toivon painolaatat tuhottiin ja kustantaja kieltäytyi tekemästä uutta painosta, vaikka väittikin Quigleylle, että ”joo, joo, kyllä me kohta otetaan uusi painos”. Tästä syystä Quigley uskoi, että ”vaikutusvaltaiset tahot tässä maassa haluavat tukahduttaa minut, tai ainakin työni”. Elämänsä loppua kohden hän oli alkanut pitää profiloimaansa ryhmää pahantahtoisena toimijana maailmassa.

Olen tehnyt tekstiin tummennoksia, alleviivauksia ja hakasulkeisiin sisällytettyjä taustaselityksiä, nämä voivat olla joissain kohdin hieman sekavia, mutta koettakaa kestää ja antaa anteeksi. Olen pyrkinyt kääntämään tekstin varsin suoraan, lähes sanasta sanaan, piittaamatta juurikaan kielen luonnollisuudesta. Quigleyn teosta ei ole koskaan kokonaan suomennettu, mutta tämä tieto on äärimmäisen olennaista nykyisen kaoottisen maailmantilanteen ymmärtämiseksi. Kirjoitus on noin kahdenkymmenen sivun mittainen, ja siinä on tiiviisti asiaa, mutta toivon, että mahdollisimman moni suomalainen jaksaisi lukea tämän tärkeän kirjoituksen rauhassa ja ajatuksen kanssa loppuun asti.

Maailmanhistorian kulkua ohjailevista salaseuroista ja mahtisuvuista puhuminen ei ole vainoharhaista hörhöilyä, vaan aivan olennaista globaalin yhteiskunnan todellisuuden ymmärtämisen kannalta. Esitän esseen keskivaiheilla ja lopussa myös omia teorioitani ja mielipiteitäni, mutta pääasiassa annan Quigleyn ja muiden autoritatiivisten oppineiden ja historiallisten merkkihenkilöiden lainausten puhua puolestaan. Quigley tuntee aiheensa, ja puhuu auktoriteetilla.

Professori Carrol Quigley, Tragedia ja toivo: Maailman historia meidän aikanamme:

Lainaus alkaa sivulta 60:

”Niissä moninaisissa toimissa, jotka lisäävät tai vähentävät rahan tarjontaa, hallitukset, pankkiirit ja teollisuuspohatat eivät ole aina nähneet asioita samalla tavalla. Kokonaisuudessa, ajanjaksossa joka jatkui vuoteen 1931 asti, pankkiirit, erityisesti Raha Valta [Money Power], jota kansainväliset sijoituspankkiirit kontrolloivat, olivat kykeneviä dominoimaan sekä yksityistä, että julkista sektoria. He saattoivat hallita yksityistä sektoria, etenkin niissä aktiviteeteissa ja alueissa joissa teollisuus ei voinut rahoittaa omia pääomatarpeitaan, koska sijoituspankkiireilla oli kyky tarjota tai kieltäytyä tarjoamasta sellaista pääomaa. Siten, Rothschildin [Rothschild on 1800-luvulla maailman ylivoimaisesti vaikutusvaltaisimmaksi ja rikkaimmaksi pankkiiridynastiaksi noussut juutalainen suku. Satumaisesta rikkaudestaan tunnettu suku on ollut monien salaliittoteorioiden kohde. Väitetään, että suvun valta ja varallisuus on 1900-luvulla laskenut, mutta kuka tietää, jos sinä olisit maailman ylivoimaisesti rikkain ihminen, ja vetelisit omaisuutesi avulla poliitikkojen ja liikemiesten naruista, ja manipuloisit maailman pörssejä mielesi mukaan, haluaisitko suurten kansanjoukkojen tietävän siitä, vai salaisitko todellisen valtasi? Palataan tähän esseen loppupuolella.] … Rothschildin intressit dominoivat Euroopan rautateitä, samalla kun Morgan [John Pierpont Morgan oli merkittävä pankkiiri ja teollistaja Yhdysvalloissa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.] dominoi ainakin 26 000 mailia Amerikan rautateitä. Nämä pankkiirit menivät vieläkin pidemmälle. Vastineena teollisuuden arvopaperien osakeanneista, he ottivat hallituspaikkoja teollisuusyrityksissä, kuten he olivat tehneet kaupallisissa pankeissa, säästöpankeissa, vakuutusyhtiöissä ja rahoitusyhtiöissä. Näistä pienemmistä instituutioista käsin he kanavoivat pääomaa niille yrityksille, jotka suostuivat kontrolloitaviksi, ja vastaavasti pois niiltä, jotka vastustelivat. Näitä yrityksiä kontrolloitiin ristiinkytkettyjen johtajuuksien, hallintayhtiöiden ja pienempien pankkien kautta. He toteuttivat fuusioita ja yleisesti ottaen vähensivät kilpailua, kunnes 1900-luvun alussa monet toimialat olivat niin monopolisoituja, että ne saattoivat nostaa kilpailuttamattomia hintojaan kustannusten yli, saavuttaakseen näin riittävästi voittoja rahoittaakseen omaa toimintaansa ja eliminoidakseen pankkiirien kontrollin. Mutta ennenkuin se taso saavutettiin, suhteellisen pieni määrä pankkiireja oli suunnattoman vaikutusvaltaisissa asemissa Euroopan ja Amerikan talouselämässä. Niinkin aikaisin kuin vuonna 1909, Walter Rathenau, joka oli tietävässä asemassa (koska hän oli perinyt isältään Saksan Yleisen Sähköyhtiön hallinnan ja piti useita johtajuuksia itsellään), sanoi, ”Kolmesataa miestä, jotka kaikki tuntevat toisensa, ohjaavat Euroopan taloudellista kohtaloa, ja valitsevat seuraajansa keskuudestaan.”

Sijoituspankkiirien valta valtioiden yli perustuu useisiin tekijöihin, joista ehkäpä kaikista merkittävin on hallitusten tarve laskea liikkeelle lyhyenaikavälin velkakirjoja (treasury bill) ja pitkän aikavälin joukkovelkakirjoja (bond). Aivan kuten liikemiehet menevät liikepankkeihin hakemaan pääoma-ennakkoja (current capital advances, eli käytännössä lainarahaa) tasoittaakseen epäjohdonmukaisuuksia epäsäännöllisten ja katkonaisten tulojensa, ja heidän jaksollisten ja pysyvien menojensa (kuten kuukausittaiset vuokrat, vuosittaiset lainanlyhennykset, ja viikottaiset palkat), siten myös valtion on mentävä liikepankkiirien luo (tai heidän kontrolloimiensa instituutioiden) tasoittaakseen epäsäännöllisten verotulojen aiheuttamat matalasuhdanteet. Valtion joukkovelkakirjalainojen asiantuntijoina, kansainväliset pankkiirit eivät ainoastaan hallinneet välttämättömiä ennakkoja, vaan myös tarjosivat neuvojaan virkamiehille, ja useissa tapauksissa asettivat omia jäseniään virallisiin virkoihin vaihteleviksi ajoiksi, käsitelläkseen erityisiä ongelmia. Tämä on niin laajalti hyväksyttyä jopa tänään, että vuonna 1961 republikaanipuolueeseen kuuluneesta sijoituspankkiirista tuli valtiovarainministeri demokraattipuolueen johtamassa hallituksessa Washingtonissa, ilman minkäänlaista merkittävää kommenttia miltään suunnalta.

Luonnollisesti, pankkiirien vaikutusvalta valtioiden yli finanssikapitalismin aikakaudella (karkeasti ottaen vuodesta 1850 vuoteen 1931) oli jotain, josta kukaan ei puhunut vapaasti, mutta se on myönnetty tarpeeksi useasti sisäpiiriläisten toimesta, erityisesti Englannissa. Vuonna 1852 Gladstone, valtiovarainministeri, julisti, ”Koko tilanteen käännekohta oli tämä: valtio itse ei ollut oleva merkittävä valta rahoitusasioissa, vaan sen oli jätettävä Raha Valta ylivertaiseksi ja kyseenalaistamattomaksi.” Syyskuun 26. päivänä vuonna 1921, The Financial Times kirjoitti, ”Puoli tusinaa miestä Ison Viiden Pankin huipulla voisivat horjuttaa koko valtion talouden rakennetta pidättäytymällä uusimasta velkakirjoja (Treasury Bills)” 1924 Sir Drummond Fraser, Institute of Bankersin varapresidentti totesi, ”Englannin keskuspankin pääjohtajan täytyy olla se itsevaltias, joka sanelee ne termit, jotka yksin määrittävät, miten valtio voi saada lainarahaa.”

Sen lisäksi, että pankkiireilla oli valta valtioiden yli valtioiden rahoituksen ja henkilökohtaisen vaikutusvallan perusteella, he saattoivat ohjailla valtioita haluamiinsa suuntiin myös muiden painostusmekanismien avulla. Koska useimmat valtion virkamiehet tunsivat olevansa tietämättömiä rahoituksen suhteen, he etsivät neuvoa pankkiireilta, joita he pitivät asiantuntijoina tällä alalla. Viime vuosisatojen historia osoittaa, kuten tulemme myöhemmin näkemään, että pankkiirien valtioille antamat neuvot, kuten heidän teollisuuspohatoille antamansa neuvot, olivat johdonmukaisesti hyväksi pankkiireille, mutta usein katastrofaalisia hallituksille, liikemiehille, ja ihmisille yleisesti. Sellaiset neuvot voitiin toimeenpanna tarpeen vaatiessa manipuloimalla pörssejä, kultakauppaa, diskonttokorkoja, ja jopa taloudellisten aktiivisuuden tasoja. Näin Morgan dominoi Clevelandin toisen hallitusta vetämällä kultaa pois markkinoilta, ja vuosina 1936-1938 Ranskan valuuttamarkkinoiden manipuloijat halvaannuttivat [vasemmistolaiset] Populaire Frontin hallitukset. Kuten tulemme näkemään, näiden kansainvälisten pankkiirien valta saavutti huippunsa heidän ylivertaisuutensa viimeisellä vuosikymmenellä, 1919-1931, kun Montagu Norman ja J.P. Morgan dominoivat, eivät ainoastaan rahoitusmaailmaa, vaan myös kansainvälisiä suhteita ja muita merkittäviä seikkoja. Marraskuun 11. päivänä 1927, Wall Street Journal kutsui herra Normania”Euroopan valuuttadiktaattoriksi”. Tämän myönsi myös herra Norman itse, Pankin Hovin [tarkoittaa Englannin keskuspankin johtokuntaa] edessä, maaliskuun 21. päivänä 1930, ja Macmillanin Committee of the House of Commonsin edessä viisi päivää myöhemmin. Eräänä kertana, juuri ennen kansainvälisen finanssikapitalismin haaksirikkoa, herra Normanin on raportoitu sanoneen, ”Maailman hegemonia on hallussani.” Siihen aikaan, jotkut englantilaiset sanoivat ”Normannien vallanneen Englannin toisen kerran”, [Pohjoismaisista viikingeistä periytynyt, Ranskassa asunut Normannien kansa valtasi Britannian 1100-luvulla], viitaten siihen faktaan, että Normanin veli oli [Brittien yleisradioyhtiön] BBC:n johtaja. Vielä voitaneen lisätä, että kuvernööri Norman harvoin toimi merkittävissä globaaleissa ongelmatilanteissa konsultoimatta J.P. Morganin edustajia, ja tämän seurauksena hän oli yksi laajimmin matkustelleista miehistä omana aikanaan.

Pankkiirien ja teollisuuspohattojen välinen eturistiriita on johtanut useimmissa Euroopan valtioissa ensimmäisen alistumiseen joko jälkimmäiselle, tai valtioille (vuoden 1931 jälkeen). Tämä alistuminen saatiin aikaan ottamalla käyttöön ”epätavanomaisia rahoituskäytäntöjä” - se on, rahapolitiikkaa, joka ei ollut pankkiirien lyhyen aikavälin etujen mukaista. Tämä muutos, joka alisti pankkiirit, heijasteli perustavanlaatuista kehitystä modernissa taloushistoriassa – kehitystä, jota voidaan kuvailla kasvuna finanssikapitalismista monopolikapitalismiin. Tämä kehitys tapahtui Saksassa aikaisemmin, kuin missään muussa maassa ja oli hyvin pitkällä jo vuonna 1926. Sama muutos tapahtui Britanniassa vasta vuoden 1931 jälkeen ja Italiassa vasta 1934. Se ei tapahtunut Ranskassa verrattavassa mittakaavassa ollenkaan, ja tämä selittää huomattavissa määrin Ranskan taloudellisen heikkouden vuosina 1938-1940.”

Uusi lainaus alkaa sivulta 324:

”Muutokset tuotannollisessa ja kaupallisessa järjestyksessä, sekä rahoituskäytännöissä, tekivät melkein mahdottomaksi vuoden 1919 jälkeen palauttaa [sotaa edeltänyttä] vuoden 1914 järjestelmää. Silti tätä yritettiin. Sen sijaan, että olisivat yrittäneet pystyttää muuttuneeseen talousjärjestelmään sopivan rahoitusjärjestelmän, pankkiirit ja poliitikot vaativat, että vanha sotaa edeltänyt järjestelmä pitäisi palauttaa. Nämä yritykset keskittyivät päätökseen palauttaa kultastandardi sellaisena kuin se oli ollut 1914.

Näiden käytännöllisten päämäärien lisäksi, finanssikapitalismin valloilla oli toinen kauaskantoinen päämäärä, joka ei ollut mitään vähempää, kuin luoda yksityisissä käsissä pidettävä, rahoituksella kontrolloitava maailmanjärjestelmä, joka kykenisi dominoimaan jokaisen maan poliittista järjestelmää ja maailman taloutta kokonaisuutena. Yhteisen suunnitelman mukaan toimivien maailman keskuspankkien oli määrä kontrolloida tätä järjestelmää feodalistisella tavalla, salaisten sopimusten avulla, jotka muodostettaisiin säännöllisissä yksityisissä kokoontumisissa ja konferensseissa. Systeemin huippuna oli määrä olla Sveitsin Baselissa toimiva Kansainvälinen järjestelypankki, [Bank of International Settlements, eli BIS], yksityinen pankki, jonka omistaisivat, ja jota kontrolloisivat maailman keskuspankit, jotka itse olivat yksityisiä korporaatioita. Keskuspankit, jotka olivat sellaisten miesten hallinnassa, kuin Bank of Englandin Montagu Normanin, New York Federal Reserve Bankin Benjamin Strongin, Bank of Francen Charles Ristin, ja Reichsbankin Hjalmar Scachtin, pyrkivät dominoimaan kukin omia valtioitaan kyvyllään kontrolloida valtionlainoja, manipuloida valuuttakauppaa, vaikuttaa taloudellisen aktiviteetin määrään ja vaikuttaa yhteistyöhaluisiin poliitikkoihin myöhemmillä taloudellisilla palkinnoilla liike-elämässä.”

Uusi lainaus alkaa sivulta 950:

On olemassa, ja on ollut olemassa jo sukupolven ajan, kansainvälinen anglofiili-verkosto, joka operoi, jossain määrin, niinkuin radikaali oikeisto uskoo kommunistien toimivan. [Tämä oli vainoharhaista McCarthyismin aikaa, jolloin radikaali oikeisto uskoi kommunisti-vakoojien ja soluttautujien vaanivan kaikkialla maailmanvallankumoustaan suunnitellen.] Itse asiassa, tällä verkostolla, jonka voimme identifioida Round Table Groupsiksi [Pyöreän pöydän ryhmät], ei ole mitään vastahakoisuutta tehdä yhteistyötä kommunistien, tai muiden ryhmien kanssa, ja usein se tekeekin niin. Tiedän tämän verkoston operaatioista, koska olen tutkinut sitä kaksikymmentä vuotta, ja 1960-luvun alussa minun sallittiin tutkia sen papereita ja salaisia asiakirjoja. Minulla ei ole mitään sitä, tai useimpia sen päämääriä vastaan, ja olenkin viettänyt suuren osan elämästäni sen ja useiden sen instrumenttien läheisyydessä. Olen vastustanut, sekä menneisyydessä, että viimeaikoina, muutamaa sen politiikkaa (huomioitavasti sen uskomusta, että Englanti on atlantinen, mieluummin kuin eurooppalainen valta, ja että sen on liittouduttava Yhdysvaltojen kanssa ja pysyttävä eristäytyneenä Euroopasta), mutta yleisesti ottaen pääasiallinen mielipide-eroni sen kanssa on, että se haluaa pysyä tuntemattomana, ja minä uskon, että sen rooli historiassa on tarpeeksi merkittävä tullakseen tiedetyksi.

Pyöreän pöydän ryhmät on mainittu jo useita kertoja tässä kirjassa, huomioitavasti yhteydessä Brittiläisen kansainyhteisön muodostumiseen luvussa 4 ja Chamberlainin liennytyspolitiikkaa koskevassa keskustelussa luvussa 12. Turhan toiston uhallakin, tiivistän tarinan tässä, koska organisaation Amerikan haara (joskus kutsuttu ”Eastern Establishmentiksi”) on näytellyt erittäin merkittävää roolia Yhdysvaltain historiassa viimeisimmän sukupolven aikana.

Pyöreän pöydän ryhmät olivat semi-salainsia keskustelu ja lobbausryhmiä, jotka Lionel Curtis, Philip H. Kerr (Lord Lothian), ja (Sir) William S. Marris perustivat vuosina 1908-1911. Tämä tehtiin Lordi Milnerin, Rhodesin trustin pääedunvalvojan puolesta, [Lordi Milner toimi Britti-imperiumin siirtomaaisäntä mm. Egyptissä ja Etelä-Afrikassa. Milner piti hollantilaisista periytyneitä afrikaanereita ali-ihmisinä ja Brittejä ”ylivertaisena rotuna”] kahden vuosikymmenen aikana 1905-1925. Näiden ryhmien alkuperäinen tarkoitus oli yhdistää englantia puhuva maailma Cecil Rhodesin (1853-1902) [Rhodes oli 1800-luvun loppupuoliskolla elänyt kovan linjan Britti-imperialisti ja kolonialisti, joka uskoi englantia puhuvien kansojen ylivertaisuuteen. Testamentissaan hän kutsui Brittejä ”ensimmäiseksi roduksi maailmassa”. Hänen uskomuksensa oli, että ”mitä suuremman osan maailmasta me [britit] asutamme, sen parempi ihmiskunnalle”. Rhodesin British South Africa Company ylläpiti yksityisarmeijaa ja hallitsi niinkutsutun Rhodesian, eli nykyisten Zimbabwen ja Sambian aluetta. Hän harjoitti merkittävää kaivosliiketoimintaa Britti-imperiumin hallitsemassa Etelä-Afrikassa ja oli oleellisessa roolissa apartheid-järjestelmän luomisessa. Etelä-Afrikan mustan populaation hän sanoi olevan ”barbarian tilassa”, ja kannatti sen hallitsemista ”alamais-rotuna”. Rhodes oli myös vihitty vapaamuurariuden saloihin, mutta hän näki siinä organisaatiossa niin paljon puutteita, että halusi mieluummin perustaa oman salaseuransa.]

… Rhodesin ja William T. Steadin (1849-1912), säätämien linjojen mukaisesti, ja raha organisaation toiminnalle tuli Rhodesin trustilta. Vuoteen 1915 mennessä Pyöreän pöydän ryhmiä toimi seitsemässä maassa, Englannissa, Etelä-Afrikassa, Kanadassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Intiassa, ja löyhästi organisoitunut ryhmiä Yhdysvalloissa (George Louis Beer, Walter Lippmann*, Frank Aydelotte, Whitney Shepardson, Thomas W. Lamont, Jerome D. Greene, Erwin D. Canham The Christian Science Monitor sanomalehdestä, ja muita). Eri ryhmien asenteet koordinoitiin säännöllisillä tapaamisilla ja keskusteluilla, sekä hyvin informoidulla ja täysin anonyymilla neljännesvuosittain julkaistulla aikakauslehdellä The Round Table, jonka ensimmäinen pitkälti Philip Kerrin kirjoittama julkaisu ilmestyi marraskuussa 1910.

*Filosofinen välisoitto propagandasta, massojen hallinnasta ja valistuksen ideasta.

Kuka oli Walter Lippmann? Council on Foreign Relationsin, eli Ulkomaansuhteiden neuvoston (josta myöhemmin lisää) Foreign Affairs lehdessä vuonna 2015 ilmestyneen artikkelin, ”Walter Lippmann and the American Century” mukaan: ”Se yksi vääjäämätön johtopäätös, joka hänen kuudesta vuosikymmenestään julkisena kirjeenvaihtajana on vedettävä, on se, että Lippmann oli Amerikan, ja ehkä koko maailman vaikutusvaltaisin journalisti.”

Millaisten päämäärien ajamiseen tämä salamyhkäiseen Pyöreän pöydän ryhmään kuulunut vaikutusvaltainen journalisti käytti vaikutusvaltaansa?

Tunnettu lingvisti, filosofi ja poliittinen aktivisti, arvostetun Massachusetts Institute of Technologyn emeritusprofessori Noam Chomsky on analysoinut Lippmannin ajatuksia kirjassaan ”Manufacturing consent”. Chomskyn kirjan nimi on Lippmannin itsensä käyttämä termi, ja tarkoittaa hyväksynnän, yhteisymmärryksen, Suomessa voitaisiin sanoa konsensuksen valmistamista, tai tuottamista. Sanalla ”manufacturing” on myös keinotekoisuuden, tai lavastamisen kaiku.

Professori Chomsky kuvailee Lippmannin ajattelua:

”Walter Lippmann kuvaili sitä, mitä hän kutsui ”konsensuksen rakentamiseksi”, ”vallankumouksena demokratian harjoittamisessa”. Hän sanoi, että tämä oli hyödyllistä ja välttämätöntä, koska ”yhteiset edut” - kaikkien ihmisten yleiset huolenaiheet - ”ovat käsittämättömiä” kansalle. Kansa ei vain yksinkertaisesti pysty käsittelemään niitä. Ja siksi niiden on kuuluttava ”erikoistuneen luokan” toimialaan.”

”Nyt demokratiassa on kaksi ”funktiota”: erikoistunut luokka, vastuulliset ihmiset, suorittavat toimeenpanevan funktion, joka tarkoittaa sitä, että he tekevät ajattelemisen ja suunnittelemisen ja ymmärtävät yhteiset edut. Sitten, on olemassa häkeltynyt lauma, ja heillä on myös funktionsa demokratiassa. Heidän funktionsa demokratiassa, Lippmann sanoi, on olla ”sivustaseuraajia”, ei osallistua toimintaan. Mutta heillä on myös toinen funktio, koska kyse on demokratiasta. Silloin tällöin heidän sallitaan antaa tukensa yhdelle, tai toiselle erikoistuneen luokan edustajalle. Toisin sanoen heidän sallitaan sanoa, ”Me haluamme sinut johtajaksemme, tai ”Me haluamme sinut johtajaksemme.” Tämä on siksi, että kyseessä on demokratia, eikä totalitaristinen valtio. Sitä kutsutaan vaaliksi. Mutta kun häkeltynyt lauma on antanut tukensa yhdelle, tai toiselle erikoistuneen luokan edustajalle, heidän kuuluu vajota takaisin olemaan toiminnan sivustaseuraajia, ei osallistujia. Näin oikein toimivassa demokratiassa.”

”Julkilausumaton premissi – ja jopa vastuullisten ihmisten on naamioitava tämä itseltään – on kysymys siitä, miten he pääsevät asemaan, jossa heillä on valta tehdä päätöksiä. Tapa jolla he tekevät sen, tietysti, on palvelemalla ihmisiä, joilla on todellista valtaa. Ihmiset, joilla on todellista valtaa, ovat ne jotka omistavat yhteiskunnan, joka on melko pieni joukko. Jos erikoistunut luokka voi tulla ja sanoa, 'Voin palvella teidän etujanne', sitten he saavat olla osa toimeenpanevaa ryhmää. Tästä on oltava hiljaa. Se tarkoittaa, että heillä on oltava itseensä juurtuneina uskomukset ja doktriinit, jotka palvelevat yksityisen vallan etuja. Elleivät he osaa hallita sitä taitoa, he eivät ole osa erikoistunutta luokkaa. Joten meillä on vastuullisille ihmisille, erikoistuneelle luokalle kohdistettu koulutusjärjestelmä. Heidät on syvästi indoktrinoitava yksityisen vallan arvoihin ja etuihin, sekä siihen valtion ja suuryritysten verkostoon, joka edustaa sitä. Jos he pystyvät tekemään sen, he saavat olla osa erikoistunutta luokkaa. Loput häkeltyneestä laumasta on käytännössä pidettävä harhautettuna. Heidän huomionsa on käännettävä muihin asioihin. Pidettävä heidät poissa ongelmista. Varmistettava se, että he pysyvät toiminnan sivustaseuraajina, silloin tällöin antaen tukensa yhdelle tai toiselle oikeista johtajista, joiden joukosta he voivat valita.”

”Propaganda on demokratialle sitä, mitä pakottaminen on totalitaristiselle valtiolle.”

1900-luvun vaikutusvaltaisin amerikkalainen journalisti ei luonnollisesti ollut yksin näiden näkemystensä kanssa. Tiedotus- ja suhdetoiminnan - jota siis vielä siihen rehellisempään aikaan kutsuttiin propagandaksi – itävaltalais-amerikkalainen edelläkävijä, Sigmund Freudin veljenpoika Edward Bernays oli myös luomassa tätä propagandan avulla hallittua ”demokraattista” järjestelmää. Bernays yhdisteli teorioissaan Freud-setänsä ja 1800-luvun lopulla joukkojen psykologiaa tutkineen Gustave Le Bonin ajatuksia. Le Bon ymmärsi, että massoja tuli ohjailla tunteisiin ja alitajuntaan vetoavilla voimakkailla mielikuvilla, järkiperäisten argumenttien sijaan. Mainosteollisuuden käyttämät kuvat mehevistä hampurilaisista ja vähäpukeisista naisista vetoavat molemmat siihen osaan ihmisen psyykestä, jota Freud kutsui Idiksi. Hyvin harvat ihmiset näkevät mainoksen ja miettivät tietoisesti, ”Hmm, ostanpa tuon tuotteen, koska katsoin tämän informatiivisen kaupallisen tiedotteen”. Se ei ole tarkoituskaan, vaan tämä Amerikan Yhdysvalloissa kehittynyt kulutuskulttuuri ja sitä ylläpitävä propaganda on suunniteltu ohjailemaan ihmisten käyttäytymistä alitajuisesti, pommittamalla ihmisten alitajuntaa jatkuvasti tunteisiin ja vietteihin vetoavilla kuvilla ja symboleilla.

Luonnollisesti manipulaation ja massojen hallinnan metodit ovat ainoastaan kehittyneet vuosikymmenten edetessä. Teknokraattiset hallitsijamme käyttävät meistä keräämäänsä dataa yhteiskunnallisten trendien ennustamiseen ja seuraamiseen, mutta myös ohjailevat näitä trendejä, käyttäen hyväksi ymmärrystään massojen psykologiasta. Tiedustelupalvelut ottavat huomioon kaiken: antropologian, sosiologian, psykologian, historian. He käyttävät petosta, esiintyvien taikureiden metodeja, manipulaatiota. He ovat massoja monta askelta edellä. Tiedämme tämän muun muassa Snowdenin vuotamista Britti-tiedustelupalvelu GCHQ:n dokumenteista. Niissä käydään läpi järjestön taktiikoita ja metodeja, joita se käyttää manipuloidessaan internetissä syntyviä yhteiskunnalliseen aktivismiin suuntautuneita liikkeitä. Meidän täytyy ymmärtää, että olemme tekemisissä hyvin hienostuneiden, kokeneiden ja kehittyneiden manipulaattorien kanssa.[1]

Massoja ohjailevan ”erikoistuneen luokan” ilmiössähän ei sinänsä ole mitään uutta, vaan jo tuhansien vuosien ajan okkultistinen, eli tietoa piilottava, salaisuuksiin vihitty papisto on hallinnut ihmisiä tiedon pimittämisestä syntyvän valtadifferentiaalin avulla. Osuvin esimerkki tästä on luonnollisesti roomalaiskatolinen kirkko, joka paimensi talonpoikia ja maaorjia yli vuosituhannen ajan latinankielisellä Raamatulla, jota vain koulutetut papit osasivat lukea.

Erilaiset okkultistiset salaseurat ja kultit vaikuttavat edelleen erittäin voimakkaasti historian kulkuun maailman valtarakenteissa, vaikka jostain syystä tästä aiheesta keskusteleminen on tabu yhteiskunnassamme. Vaikka kyse on todistetusta tosiseikasta, näiden näkemysten esittäjät leimataan pilkallisesti ”hörhöiksi”, ”foliohatuiksi”, ja niin edelleen. Tällaiseen totuudenpuhujien pilkkaamiseen ja sivuuttamiseen nämä valtaa käyttävät okkultistit myös kannustavat ihmisiä, ja näin yhteiskunnan käsitys todellisuudesta saadaan pidettyä virheellisenä. Totuutta ei voida kuitenkaan sivuuttaa loputtomasti, muutosprosessi on jo käynnissä ja kiihtyy jatkuvasti. Totuus voidaan kiistää tiettyyn pisteeseen asti, mutta lopulta totuuden kiistämisen seurauksia ei voida kiistää.

Vastakohtana ja vastalääkkeenä Lippmannin ja muiden 1900-luvun vaikutusvaltaisten eliittien ja propagandistien ajattelulle on nähtävä 1700-luvun valistusaate. Sekä Yhdysvaltain perustajaisät, että niin sanotun saksalaisen idealismin edustajat, pitivät yleistä, kaikkien ihmisten valistamista ja sivistämistä, oikean tiedon levittämistä koko kansalle äärimmäisen tärkeänä arvona. Seuraavat Yhdysvaltain perustajaisien lainaukset valaiskoot tätä valistusajan eetosta:

”Edistä, sitten, ensisijaisen tärkeänä kohteena, tiedon yleiseen leviämiseen tarkoitettuja instituutioita. Suhteessa siihen, kuinka paljon valtiovallan rakenne antaa valtaa yleiselle mielipiteelle, on oleellista, että yleisen mielipiteen pitäisi olla valistunut.” -George Washington

”Tiedon edistäminen ja leviäminen on ainut todellisen vapauden vartija.” -James Madison

”Opeta ja informoi koko kansanruumista, se on ainut varma turva vapautemme säilymiselle.”

”Valista kansaa yleisesti, niin tyrannia ja alistaminen, sekä kehon, että mielen, katoavat, kuin pahat henget aamun koittaessa.” ”Puhuttaessa korkeakulttuureista, jos kuvittelet valtion voivan olla samaan aikaan vapaa ja tietämätön, kuvittelet jotain sellaista, mitä ei ole koskaan ollut, eikä koskaan tule olemaan.” ”Missä hyvänsä ihmiset ovat hyvin informoituja, heidän voidaan luottaa hallitsevan itse itseään.” Sekä oma suosikkini: ”Ihminen, joka ei lue yhtään mitään, on paremmin oppinut, kuin ihminen joka lukee pelkkiä sanomalehtiä.” -Thomas Jefferson

Vastaavasti samoihin aikoihin kirjoittaneet saksalaiset filosofit ajattelivat seuraavaa. Immanuel Kant sanoi, että ”kasvatus on suurin ja vaikein ongelma, jolle ihminen voi omistaa itsensä”, hänen mukaansa ”kaikki hyvä maailmassa nousee kasvatuksen kautta”. Valistuksen idean hän kiteytti tällä tavalla:

”Valistus on ihmisen nousu pois itse-aiheuttamastaan ala-ikäisyydestään. Ala-ikäisyys on kyvyttömyyttä käyttää omaa ymmärrystään ilman toisen ohjausta. Tämä ala-ikäisyys on itse-aiheutettua, jos sen syy ei ole ymmärryksen puutteessa, vaan päättämättömyydessä ja puuttuvassa rohkeudessa oman mielen käyttämiseen ilman toisen ohjausta. Sapere Aude! Uskalla tietää! Ole tarpeeksi rohkea käyttääksesi omaa ymmärrystäsi, on näin ollen valistuksen motto.”

Friedrich Schiller puolestaan kuvaili 1700-luvulla kukoistukseen herännyttä valistusta seuraavalla tavalla:

”Nykyinen aika on todistanut epätavallisen kasvun ajattelevassa yleisössä, johtuen lukutaidon leviämisestä; aikaisempi onnellinen tyytyminen tietämättömyyteen alkaa tehdä tietä puolikkaalle valistumiselle, ja vain harvat haluavat pysyä siinä tilassa, johon syntymä on heidät asettanut.”

Schillerin, kuten myös muiden tuon ajan saksalaisten ajattelijoiden, ajattelussa keskeinen käsite oli ”Bildung”, joka tarkoitti tietynlaista yleissivistystä. Sivistymistä, rakentumista, kehittymistä, jalostumista, sekä yksilön oppimisen ja kypsymisen mielessä, mutta myös laajemmassa yhteiskunnallisessa ja kulttuurillisessa mielessä. Tässä filosofisessa ja kasvatuksellisessa prosessissa yksilön mieli ja identiteetti harmonisoituvat ja kietoutuvat yhteen yhteiskunnan kokonaisuuden kanssa, jokaisen löytäessä oman paikkansa ja antaessaan panoksensa yhteiskunnan yhteiseen hengelliseen kehitykseen.

Tämän ajatuksen kehitti 1800-luvun alussa huippuunsa Georg Hegel, jonka filosofista järjestelmää monet pitävät tähän astisen länsimaisen filosofian eräänlaisena huippukohtana. Kuulun itsekin tähän joukkoon. Hegel näki koko ihmiskunnan historian yhtenäisenä prosessina, Hengen kehityksenä kohti täydellistä itsetietoisuutta ja vapautta. Tätä päämäärää palveli myös valtioiden järjestäytyminen ja kehittyminen. Ihmisten kollektiivinen pyrkimys kohti parempaa yhteiskuntajärjestelmää, parempaa teknologiaa, tiedettä, filosofiaa, infrastruktuuria, arkkitehtuuria, taidetta, kirjallisuutta, ja ne konkreettiset instituutiot, ja se konkreettinen kansallisvaltio, joka näiden päämäärien saavuttamiseksi syntyy, kaikki se palvelee loppujen lopuksi täydellisen itsetietoisuuden ja vapauden saavuttamista. Tämän voi ajatella olevan se hyvä, se jokaisen taidon, tutkimuksen, toimen ja pyrinnön päämäärä, ja loppusyy, josta jo Aristoteles puhuu Nikomakhoksen etiikan ensimmäisen kirjan ensimmäisessä kappaleessa. Kristinuskon termeillä voitaisiin puhua Jumalan valtakunnasta.

Tämän saksalaisen herra Hegelin Hengen ja ylevien ajatusten innoittamana, Suomen kansallisfilosofi Johan Vilhelm Snellman ryhtyi työskentelemään Suomen kansallisvaltion rakentamiseksi ja sivistämiseksi 1800-luvulla, kun Suomen itsenäisyys oli vielä pelkkä pilke muutamien fennomaanien silmäkulmassa. Tiedon ja sivistyksen levittämiseksi, sekä ennen kaikkea kansallisen tietoisuuden herättämiseksi Venäjän Tsaarin vallan alla eläneessä Suomen suuriruhtinaskunnassa, Snellman toimi aktiivisesti sanomalehtimiehenä. Hän julkaisi koulutetulle ruotsinkieliselle väestölle suunnattua Saima-lehteä, ja oli myös mukana perustamassa suomenkieliselle maanviljelijäväestölle suunnattua Maamiehen ystävää, joka jakoi käytännöllisiä neuvoja ja edisti väestön perusopetusta.

Valtiomiehenä Snellman taisteli Suomen taloudellisen itsenäisyyden puolesta, ja saikin venäläiset viranomaiset lopulta hyväksymään Suomen hopeamarkan Suomen suuriruhtinaskunnan ainoaksi lailliseksi rahayksiköksi vuonna 1865. Hän modernisoi Suomen taloutta ja vastusti Suomen venäläistämistä, mutta katsoi kuitenkin, että Suomi voisi saavuttaa itsenäisen kansakunnan aseman ainoastaan koulutuksella, ei voimalla.

Nyt reilut sata vuotta myöhemmin suuret ikäluokat ovat onnistuneet töpeksimään sekä 1800-luvun fennomaanien, että Talvisodan ja Jatkosodan sotaveteraanien työn. Olemme menettäneet itsenäisyytemme. Meillä ei ole itsenäistä rahapolitiikkaa, mutta ei myöskään itsenäistä ulkopolitiikkaa. Olemme de facto vasallivaltio ylikansallisten finanssikapitalistien hallitsemassa imperiumissa, ja suomalaiset lapset syntyvät pallo jalassa näiden häikäilemättömien oligarkkien velkaorjiksi. Meidän ei pidä kuitenkaan olla liian ankaria itsellemme, sillä käytännössä kaikki maailman maat ovat kokeneet saman kohtalon, ja joutuneet äärimmäisen järjestäytyneen, salamyhkäisesti toimivan, yhdessä tahdissa marssivan ja hengittävän kansainvälisen pankkiirisalaliiton uhreiksi.

Palaan näihin omiin pohdintoihini kohta, jatketaan vielä hieman siitä kohdasta, mihin jäimme Quigleyn kirjassa. Hän oli kertomassa Pyöreän pöydän ryhmistä, maailmanlaajuisesti vaikuttavassa, mutta erityisesti Brittiläisen kansainyhteisön maista ja Yhdysvalloista käsin toimivasta vaikuttajaverkostosta, joka halusi pitää toimintansa salassa, mutta jonka Quigley uskoi olevan historiallisesti niin merkittävä, että ihmiset ansaitsivat tietää sen toiminnasta.

Quigley jatkaa siitä mihin jäätiin:

”Tämän rhmän johtajat olivat: Milner, kuolemaansa asti vuoteen 1925, häntä seurasi Curtis (1872-1955), Robert H. (Lord) Brand (Lady Astorin lanko) kuolemaansa asti vuoteen 1963, ja nyt Adam D. Marris, joka on Sir Williamin poika ja Brandin työnjatkaja Lazard Brothers pankin toimitusjohtajana. Alkuperäinen tarkoitus oli, että organisaatiota johdettaisiin kollegiaalisesti, mutta Milner oli liian salaileva ja omapäinen jakaakseen rooliaan. Hän teki niin vain vuosina 1913-1919, jolloin hän piti säännöllisiä tapaamisia läheisimpien ystäviensä kanssa koordinoidakseen heidän toimintaansa painostusryhmänä kamppailussa Wilhelmin Saksan kanssa. Tätä he kutsuivat Ginger Groupikseen. Milnerin kuoleman jälkeen vuonna 1925, johtajuus jaettiin pitkälti Milnerin ”Lastentarhan” selviytyjien kesken, tämä oli joukko nuoria Oxfordin miehiä, joita hän käytti virkamiehinä jälleenrakentaessaan Etelä-Afrikkaa vuosina 1901-1910. Brand oli viimeinen ”Lastentarhan” selviytyjä; hänen kuolemansa jälkeen, organisaation merkittävästi vähentynyttä toimintaa on harjoittanut pääasiassa The Round Table-lehden pääkirjoituskomitea Adam Marrisin alaisuudessa.

Rahat tämän organisaation laaja-alaiseen toimintaan tulivat alunperin Cecil Rhodesin. yhteistyökumppaneilta ja seuraajilta, pääasiassa Rhodesin Trustilta itseltään, sekä varakkailta yhteistyökumppaneilta, kuten Beitin veljeksiltä, Sir Abe Baileyltä, ja (vuoden 1915 jälkeen) Astorin perheeltä. Vuodesta 1925 lähtien merkittäviä lahjoituksia on tullut myös varakkailta yksilöiltä ja säätiöiltä ja firmoilta, jotka ovat yhteydessä kansainväliseen pankkiiriveljeskuntaan, erityisesti Carnegie United Kingdom Trustilta, ja muilta organisaatioilta, jotka liittyvät J.P. Morganiin, Rockefellerin [John D. Rockefeller monopolisoi 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteessa Amerikan öljyteollisuuden itselleen ja tuli maailman rikkaimmaksi mieheksi. Hänen pojanpoikansa David Rockefeller on myöntänyt toimivansa muiden globalisti-oligarkkien kanssa yhden maailmanhallituksen muodostamiseksi] ja Whitneyn sukuihin, ja Lazard Brothersin yhteistyökumppaneilta ja Morgan, Grenfell, and Companylta.

Tämän organisaation tärkein selkäranka kasvoi jo olemassaolevan rahoitusyhteistyön mukaisesti New Yorkissa sijaitsevasta Morgan Bankista joukkoon kansainvälisiä rahoittajia Lontoossa, joita johti Lazard Brothersin pankki. Milner itse oli kieltäytynyt vuonna 1901 satumaisesta tarjouksesta, jopa 100 000 dollaria vuodessa [nykyrahassa noin 2,7 miljoonaa dollaria], ryhtyä yhdeksi kolmesta osakkaasta Morgan Bankin Lontoon konttoriin, nuoremman J.P. Morganin seuraajaksi, joka muutti Lontoosta isänsä luo New Yorkiin (lopulta tämä työpaikka meni E.C. Grenfellille, joten Morganin Lontoon tytärpankki tuli tunnetuksi Morgan, Grenfell, and Companyna). Tämän tarjouksen hyväksymisen sijasta Milneristä tuli johtaja useisiin julkisesti listattuihin pankkeihin, pääasiassa the London Joint Stock Bankkiin, joka oli Midland Bankin yhtiömuotoinen edelläkävijä. Hänestä tuli yksi suurimmista poliittisista ja taloudellisista valloista Englannissa, ja hänen opetuslapsensa oli strategisesti aseteltu ympäri Englantia merkittäviin paikkoihin, kuten The Timesin päätoimittajaksi, The Observerin päätoimittajaksi, Lazard Brothersin toimitusjohtajaksi, moninaisiin hallituspaikkoihin ja jopa ministereiksi. [Salaseuran] haarautumat vakiinnutettiin politiikassa, rahoitusmaailmassa, Oxfordin ja Lontoon yliopistoissa, aikakauslehdissä, virkamieskunnassa ja verovapaissa säätiöissä.

Ensimmäisen maailmansodan lopussa tuli selväksi, että tämän järjestelmän organisaatiota oli laajennettava merkittävästi. Jälleen kerran tehtävä luotettiin Lionel Curtisille, joka perusti Englantiin ja jokaiseen valtapiiriin bulvaanin olemassaolevalle Pyöreän pöydän ryhmälle. Tällä kulissiorganisaatiolla – jota kutsutaan nimellä the Royal Institute of International Affairs – oli ytimenään kulloisellakin alueella pinnan alla toimiva Pyöreän pöydän ryhmä. New Yorkissa tämä [bulvaani] tunnettiin nimellä Council on Foreign Relations [Ulkomaansuhteiden neuvosto], ja se oli kulissi J.P Morgan and Companylle, yhdessä hyvin pienen Amerikan Pyöreän pöydän ryhmän kanssa. Amerikkalaisia organisoijia dominoi suuri määrä Morganin ”asiantuntijoita”, mukaan lukien Lamont ja Beer, jotka olivat menneet Pariisin Rauhankonferenssiin ja siellä solmineet läheisen ystävyyden vastaavan englantilaisen ”asiantuntijaryhmän” kanssa, jonka Milnerin ryhmä oli rekrytoinut. Itseasiassa, alkuperäiset suunnitelmat Royal Institute of International Affairsille ja Council on Foreign Relationsille tehtiin Pariisissa. RIIA:n Neuvosto (joka Curtisin vaikutuksesta kotiutui Chatman Houseen, St. Jamesin aukion toiselle puolelle Astoreista katsottuna, ja joka tuli tunnetuksi päämajansa nimen mukaan) sekä Ulkomaansuhteiden neuvoston hallitus ovat kantaneet noista ajoista lähtien alkuperänsä merkkejä. 1960 vuoteen asti Chatman Housen neuvostoa dominoi Milnerin yhteistyökumppanien hupeneva joukko, samalla kun varsinainen palkkaa saava henkilökunta koostui laajalti Lionel Curtisin agenteista. Pyöreä pöytä-lehteä toimitettiin vuosien ajan (vuoteen 1961 asti) takaovesta Chatham Housen mailta Ormond Yardissa, ja sen puhelin toimi Chatham Housen puhelinvaihteen läpi.”

Lainaus päättyy.

Nyt voidaan kysyä, miten maailman tämänhetkinen tilanne, ja viime vuosikymmenien historialliset kehityskulut näyttäytyvät tämän Quigleyn vuonna 1966 julkaistun teoksen paljastusten valossa? Pyrkivätkö kansainväliset finanssikapitalistit edelleen luomaan ”yksityisissä käsissä pidettävän rahoituksella kontrolloitavan maailmanjärjestelmän, joka kykenee dominoimaan jokaisen maan poliittista järjestelmää ja maailman taloutta kokonaisuutena”? Asettavatko kansainväliset finanssikapitalistit edelleen ”omia luotettuja miehiään” poliittisen järjestelmän avainasemiin? Ohjailevatko nämä yksityiset ja salassa toimivat ajatushautomot edelleen yhteiskunnallisia prosesseja? Kyllä, kyllä ja kyllä.

Sveitsiläisten systeemiteoreetikkojen vuonna 2011 valmistunut tutkimus paljasti, että pieni joukko valtavia megakorporaatioita, pääasiassa pankkeja, hallitsee käytännössä enemmän kuin puolta koko maailmantaloudesta.[2] Tämän verkoston ytimessä on 147 superkytkeytyneen suuryrityksen joukko, joka monimutkaisten ristikkäisten omistusjärjestelyjen kautta vaikuttaisi omistavan itse itsensä. Karkeasti yksinkertaistettuna asiaa voidaan ajatella tällä tavalla, nämä eivät siis ole varsinaisia ja tarkkoja omistussuhteita, vaan havainnollistavia: Kuka omistaa Barclaysin? J.P Morgan Chase, Goldman Sachs, Vanguard Group ja Deutsche Bank. Kuka omistaa J.P Morgan Chasen? Barclays, Goldman Sachs, Vanguard Group ja Deutsche Bank. Kuka omistaa Goldman Sachsin? Barclays, J.P Morgan Chase ja niin edelleen. Tällä tavoin siis 147 jättikorporaatiota kytkeytyy toisiinsa, mutta kuka siis loppujen lopuksi on omistaja?

Nämä monimutkaiset ristikkäiset omistukset ovat olemassa juuri tämän asian hämärtämiseksi. Ne vanhat mahtisuvut ja monopolikapitalistit, jotka hallitsivat maailmaa 1900-luvun alussa, ne ”300 miestä, jotka tuntevat toisensa ja valitsevat seuraajansa keskuudestaan”, käyttävät tätä verkostoa oman suunnattoman vaikutusvaltansa piilottamiseen.

Quigley puhui siitä, miten kansainväliset pankkiirit asettavat omia agenttejaan merkittäviin julkisiin virkoihin ja ohjailee yhteistyöhaluisia poliitikkoja palkitsemalla nämä myöhemmin hyväpalkkaisilla asemilla liike-elämän puolella. Kun katsoo viimeaikaisia tapahtumia, niin voidaan puhua varsin nopeasti pyörivästä pyöröovesta yksityisen ja julkisen sektorin välillä. Esimerkiksi Jean-Claude Junckeria edeltänyt Euroopan komission puheenjohtaja José Manuel Barroso sai juuri työpaikan Goldman Sachsilta. Euroopan Keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi on entisiä Goldmanin miehiä. Kun eurokriisi kärjistyi Italiassa, demokratia ohitettiin ja maan johtoon asetettiin entinen Goldmanilainen ja Bilderberg-ryhmän ydinvaikuttaja Mario Monti. Listaa voitaisiin jatkaa, pisteitä voitaisiin yhdistellä lähes loputtomiin. Nämä ovat juuri niitä yksityisten omistajiemme etuja kiltisti palvelevia”vastuullisia ihmisiä”, jotka tekevät päätökset meidän, ”häkeltyneen lauman” puolesta.

Quigleyn kuvailema Pyöreän pöydän ryhmä ja sen bulvaanit vaikuttavat edelleen voimakkaasti maailmanpolitiikassa. Esimerkiksi demokraattien presidenttiehdokas Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, silloinen ulkoministeri Hillary Clinton sanoi puheessaan Ulkomaansuhteiden neuvostossa Washingtonissa:

”Olen iloinen, että saan puhua täällä uudessa päämajassa, olen ollut usein, kai voisi sanoa ”emäaluksessa”, New Yorkissa, mutta on hyvä, että neuvostolla on toimipiste täällä Washingtonissa, kadun toisessa päässä ihan ulkoministeriön lähellä. Me saamme paljon ohjeita neuvostolta, joten tämä tarkoittaa, että minun ei tarvitse mennä yhtä kauas, jotta minulle kerrottaisiin, mitä meidän pitäisi tehdä, ja miten meidän pitäisi ajatella tulevaisuutta.”

Valta ei siis ole ulkoministerillä, vaan tällä britti-kolonialistien ja finanssikapitalistien 1900-luvun alussa perustamalla neuvostolla, joka kertoo ulkoministerille, mitä pitää tehdä.

Ultra-korruptoituneen kiero-Hillaryn korruptiosta voisi kirjoittaa varmaankin kymmeniä sivuja. Wikileaksin paljastamat sähköpostit osoittavat Hillaryn palvelevan, muiden globalistien ohessa, kirjoituksen alussa mainittua Rothschildin pankkisukua. Vuodetussa sähköpostissa Hillary matelee paronitar Lynn de Forster Rothschildin edessä ja kyselee, millaisen ”katumusharjoituksen” hän on Rothschildille velkaa, kun oli mennyt pyytämään Tony Blairin mukaansa Israeliin neuvottelemaan rauhasta Lähi-idässä, vaikka Blairilla oli ollut sovittu tapaaminen paroni ja paronitar Rothschildia Aspenin laskettelukeskuksessa. Miksi minulle tulee näistä ihmisistä mieleen kornit James Bond pahikset?

Jo nyt wikileaksin ja muiden toimijoiden julkisuuteen vuotamissa tiedoissa on mielestäni niin paljon raskauttavaa materiaalia muun muassa Clintonien säätiön korruptoituneesta toiminnasta, Hillaryn törkeistä, kuolemiin johtaneista virkavirheistä ulkoministerinä ja niin edelleen, että Hillary pitäisi lukita eristysselliin loppuelämäkseen. Globalisti-eliitin hallitsema valheellinen valtamedia on kuitenkin epätoivoisesti yrittänyt laittaa sialle huulipunaa ja saada henkisesti ja fyysisesti erittäin sairaan Hillaryn näyttämään varteenotettavalta presidenttiehdokkaalta. Samalla se on hyökännyt armottomasti globalismia vastustavaa kansallismielistä populistia, Donald Trumpia vastaan. En usko hetkeäkään, että Trump olisi jonkinlainen vapahtaja, joka palauttaa Amerikan entiseen loistoonsa, jollaisena hän yrittää esittää itsensä. Myös hän vaikuttaisi olevan jossain määrin korruptoitunut valehteleva rikollinen, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö valheellinen valtamedia olisi nolannut itseään maailmanlaajuisesti härskin puolueellisella uutisoinnillaan.

Yhdysvaltain CFR:n ja Britannian Chatman Housen kaltaisten, Pyöreän pöydän ryhmän hallitsemien ulkopoliittisten vaikutusorganisaatioiden vastine Suomessa on tietysti 2006 perustettu Ulkopoliittinen instituutti. Instituutti ajaa täsmälleen samaa agendaa, kuin Quigleyn kuvailema atlantistinen vaikutusverkosto. Se ajaa voimakkaasti Suomen liittymistä Natoon, ja vannoo tämän atlantistisen pseudo-demokratian ja pseudo-liberalismin nimiin, eli käytännössä he toimivat finanssikapitalistien harvainvallan agentteina. Venäjä on instituutille takapajuinen, taantumuksellinen ja taikauskoinen pahuuden valtakunta, jonka pitäisi vain hyväksyä ihmiskunnan toivoa edustavan ”edistyksellisen” anglo-amerikkalaisen ”liberalismin” ylivertaisuus, aivan kuten Quigleykin – ainakin aluksi – ajatteli. Tämän atlantistisen globalisti-eliitin agendan pää-äänenkannattaja Suomessa on tunnetusti Helsingin Sanomat, jonka edesmennyt omistaja, aikanaan Suomen EU:hun petollisesti valehdellen manipuloinut mediamoguli Aatos Erkko[3] oli myös Bilderberg-ryhmän jäsen. Myös Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen on Bilderberg-ryhmän vakiokävijä.

Tämä niin sanottu Bilderberg-ryhmä on yksi niistä lukuisista suurelta yleisöltä pimennossa pidettävistä eliitin tapaamisista, jossa liike-elämän, politiikan ja asiantuntijamaailman huiput kokoontuvat koordinoimaan agendaansa. Näiden tapaamisten olemassaolo kiellettiin pitkään, koska kansojen arveltiin suhtautuvan kielteisesti tällaiseen kulissien takaiseen kähmintään. Nyt populaatio on kuitenkin passivoitu niin syvälle transsiin, ja eliitti tuntee olonsa niin mukavaksi ja itsevarmaksi, että se uskaltaa toimia avoimesti demokratiaa, kansaa ja läpinäkyvyyden periaatetta halveksuen.

Samanlainen makaaberi vitsi, kuin demokratia ja avoimuus, on nykyään myös vapaa markkinatalous. Sen jälkeen kun keinottelevat jättiläismäiset yksityiset liikepankit pelastettiin konkursseilta veronmaksajien rahoilla vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen, maailman keskuspankit ovat ”tehneet kaikkensa” talouden elvyttämiseksi. Tämä on tarkoittanut käytännössä sitä, että uutta rahaa on ”painettu” (siis nappia painettu tietokoneella) valtavia määriä. Isoille pankeille ja suuryrityksille on annettu nollakorolla loputtomasti lainaa, mutta nämä eivät ole investoineet näitä rahoja uusiin tehtaisiin, tai sen sellaiseen, vaan ostaneet takaisin omia osakkeitaan nostaakseen osakekurssejaan ja johtajiensa bonuksia. Keskuspankit ovat ostaneet tyhjästä luomallaan rahalla suuryritysten velkakirjoja, ja nyt ne ovat alkaneet ostaa myös niiden osakkeita. Ettei talous romahtaisi, tiedättehän.

Voidaan kuitenkin kysyä, missä määrin tätä järjestelmää on järkevää kutsua ”vapaaksi markkinataloudeksi”, jos talous on täysin tyhjästä rahaa itselleen luovien keskuspankkien kontrolloima, ja keskuspankit omistavat pian kaikki maailman pörssit? Miten Adam Smithin teoretisoima ”näkymätön käsi”, eli yksittäisten kuluttajien rationaalisten päätösten aggregaatti, kysynnän ja tarjonnan laki, voi toimia tällaisessa järjestelmässä? Sanotaan vaikka, että jokin elektronisia vimpaimia valmistava yritys tekee huonoja tuotteita, joita kukaan ei osta. Normaalisti tällainen yritys joutuisi lopulta poistumaan markkinoilta, koska se käyttää resurssejaan tehottomasti. Nyt keskuspankki kuitenkin saapuu apuun ja syytää tälle kehnolle yritykselle valtavasti rahaa, ettei talous vain romahtaisi. Näin joku uusi, pienempi, mutta parempi ja innovatiivisempi yritys ei voi pärjätä kilpailussa. En välttämättä sano, että meillä edes pitäisi olla vapaa markkinatalous, sanon vain sen, että tämä järjestelmä ei ole sellainen, vaan keskusjohtoisesti kontrolloitu talousjärjestelmä.

Tämä kaikki rahanpainaminen ja ennennäkemättön nollakorkopolitiikka on johtanut uskoakseni maailmanhistorian suurimpaan talouskuplaan. Kuihtuvan reaalitalouden ja kukoistavan nimellistalouden välinen kuilu on kasvanut valtavaksi. Jossain vaiheessa tulee romahdus, kupla puhkeaa, ja ero tasoittuu. Seuraa ennennäkemätön kaaos.

Järjestelmän omistava finanssikapitalistien eliitti tietää, että näin tulee tapahtumaan, he tietävät kyllä mitä tekevät. Koko buumien ja romahdusten kierto on käytännössä keinotekoinen, ja palvelee näiden pankkiirien pyrkimyksiä keskittää valtaansa. Juuri tämän romahduksen, ja sitä seuraavan kaaoksen seurauksena eliitti pyrkii luomaan lopullisesti sen Uuden maailmanjärjestyksen, josta se on jo pitkään unelmoinut. Yksi maailmanvaluutta, yksi maailmanhallitus. Ensin maailma on kuitenkin ajettava sotaan ja kaaokseen, jotta manipuloitava häkeltynyt lauma olisi valmis hyväksymään uudistukset, jopa vaatisi niiden toteuttamista.

Meidän on toimittava ennenkuin Suomelle käy niinkuin Kreikalle, jossa kansainväliset finanssikapitalistit ovat ajaneet hyvinvointiyhteiskunnan alas ja rohmunneet itselleen kreikkalaisten saaret, luonnonvarat ja infrastruktuurin. Eivät nämä oligarkit välitä kansoista pätkääkään, katsokaa nyt miten ne riistävät kehitysmaiden luonnonvaroja ja halpatyömaita. Tai muistelkaa miten nämä kolonialistiset suurvallat kohtelivat siirtomaitaan. Meitä uhkaa sama kohtalo.

Jo nyt alati tiukentuvalla otteella maailmanvallassa roikkuvat oligarkit ovat saavuttaneet äärimmäisen ylilyöntiaseman kansoihin nähden, koska heillä on valta luoda rahaa tyhjästä, mutta me joudumme maksamaan työllämme korkoa tuolle tyhjästä luodulle rahalle. Tämä on hulluutta. Miksi lainaamme tyhjästä luotua rahaa ylikansallisilta finanssikapitalisteilta korolla, kun voisimme itse demokraattisesti hallita rahanluontiprosessia ja rahoittaa luomallamme rahalla yhteiskunnan modernisointiin ja kehittämiseen tähtääviä hankkeita? Koska meidät on alistettu ja valloitettu ampumatta laukaustakaan. Meidät on valloitettu velalla.

On selvää, mitä meidän tulee nyt tehdä. Palauttaa Suomen ehdoton, kokonaisvaltainen, täydellinen itsenäisyys ja suvereniteetti. Perustuslain mukaan valta kuuluu kansalle, mutta tällä hetkellä näin ei ole. Meidän on otettava maamme takaisin, ja turvattava sen luonnonvarat, jotka kuuluvat meille ja lapsillemme, eivät petollisille, manipuloiville ja ahneille kansainvälisille megakapitalisteille.

Kun nyt katsomme Suomessa toimivia itsenäisyyttä kannattavia järjestöjä, tilanne vaikuttaa lohduttomalta. Ensimmäisenä mieleen tulee häpeällisen huonosti johdettu Itsenäisyyspuolue, jonka – sanotaanko omalaatuiset ehdokkaat – kuten Seppo Papunen ja Marika Siltanen, nolasivat itsensä ja oikeastaan kaikki itsenäisyyden kannattajat viime europarlamenttivaaleissa. Tämä ei toki ollut heidän vikansa, vaan puoluejohdon, joka päästi näin kokemattomia ja toistaitoisia esiintyjiä edustamaan puoluetta. Ei olekaan mikään ihme, että puolue ei ole nyt saanut kerätyksi vaadittavaa viittätuhatta kannattajakorttia.

Sitten on tietysti Paavo Väyrysen ”Kansalaispuolue”, joka ei ole varsinaisesti puolue, eikä sillä vaikuttaisi olevan juuri mitään tekemistä kansalaistenkaan kanssa. Sen sijaan, että kyseessä olisi populistinen itsenäisyyteen pyrkivä kansanliike, kyse on jonkinlaisesta ammattipoliitikkojen ja ”asiantuntijoiden” kerhosta, jota määrittää Paavo Väyrysen ummehtunut konservatiivisuus. Tämäkään ”puolue” ei siis edes kannata täydellistä itsenäisyyttä ja suvereniteettiä, vaan ainoastaan euroeroa. Yritin kirjoituksessani ”Ylistyslaulu Paavo Väyryselle”, kehottaa Väyrystä olemaan itsenäisyyttä kannattava populisti, mutta hän ei ole ottanut neuvostani ollenkaan vaarin. Tuskimpa kirjoitukseni edes koskaan sattui hänen silmiinsä.

Aa, mutta kenties itsenäisyyttä ajava etujoukko onkin tämä uusi niin kutsuttu ”Suomi ensin”-liike, joka haluaisi järjestäytyä puolueeksi? Valitettavasti senkin toiminta vaikuttaa erittäin kaoottiselta ja amatöörimäiseltä. Sen muukalaisvihamielinen kansankiihotus on niin törkeää ja provosoivaa, että se ainoastaan jakaa ihmisiä ja aiheuttaa turhaa riitelyä, vaikka tarkoituksena olisi kai käsittääkseni yhdistää koko kansa positiivisten arvojen, itsenäisyyden ja vapauden tavoitteluun. Ymmärrän kuitenkin näiden ihmisten suuttumuksen ja turhautumisen. Tunnen teidän tuskanne.

Olen itsekin sitä mieltä, että tämä ”pakolaiskriisi” on itseasiassa tässä esseessä aiemmin käsiteltyjen kansainvälisten finanssikapitalistien tietoinen operaatio kansallisvaltioiden vakauden horjuttamiseksi ja kaaoksen aikaansaamiseksi, joka puolestaan lopulta palvelee maailmanhallituksen luomisen loppupäämäärää. Olisi eri asia, jos kyse olisi oikeasti pääasiassa pakolaisista, mutta näinhän ei siis ole, vaan tulijat ovat pääosin parempaa elintasoa etsiviä taloudellisia siirtolaisia.

Myös on huomioitava se, että muunmuassa Yhdysvallat, Israel ja Saudi-Arabia ovat olleet rahoittamassa ja tukemassa ISISiä alusta asti, siis jo siitä lähtien kun CIA perusti Al-Qaedan 80-luvulla, mutta toki edelleen, ja näiden tulijoiden joukossa on tunnetusti tietty prosenttiosuus näitä radikaaleja islamisti-terroristeja. Pahoin pelkään, että globalisti-eliitti käyttää näitä köyhiä väkijoukkoja aseena Euroopan alkuperäisväestöjä, kansallisvaltioita ja kansallisia identiteettejä vastaan.

Tästä kertoo esimerkiksi entinen Goldman Sachs Internationalin hallitusjäsen, nykyinen useiden kansainvälisten maahanmuuttoa edistävien organisaatioiden johtaja ja hallitusjäsen – kuinkas sattuikaan – Peter Sutherland, joka sanoi jo vuonna 2012 näin, YK:n erityisedustajan roolissa:

”EU:n on tehtävä parhaansa heikentääkseen jäsenvaltioidensa homogeenisyyttä.” [4]

Nyt me näemme, mikä heidän parhaansa on. Kun Sutherlandin kaltainen Bilderberg-, Trilateraalinen komissio-, ja Goldman Sachs sisäpiiriläinen jyrähtää YK:n edustajana, EU ryhtyy toimiin. Sutherland on myös sanonut:

”Valtioiden täytyy johtaa antamalla positiivinen uutinen, että maahanmuuttajat ovat hyväksi yhteisölle, taloudellisesti ja kaikilla muillakin tavoilla, mieluummin kuin jatkuvasti esittää heidät taakkana, koska oikeasti he eivät ole taakka. Hyvin lyhyessä ajassa he antavat positiivisen panoksensa sille yhteisölle, jossa elävät.”

Onko näin, vai onko itse asiassa niin, että vuosien turhien integrointi-yritysten jälkeen maahanmuuttajat edelleen muodostavat väkivaltaisia katujengejä, polttavat autoja, eristäytyvät omiin enklaaveihinsa ja kivittävät poliiseja Ranskassa, Ruotsissa, ja muissa Euroopan maissa, joissa riittävä saturaatio saavutetaan? Onko itseasiassa niin, että sen sijaan, että näistä maahanmuuttajista tulisi nopeasti tuotteliaita yhteiskunnan tukipilareita, he ovat jatkuvasti yliedustettuina työttömyys- ja rikostilastoissa? Kuvitteletteko, että tämä kansainvälinen sijoituspankkiiri ja YK:n maahanmuuttoasiantuntija Peter Sutherland ei tiedä näitä asioita, vaikka väittääkin päinvastaista? Tietyn kansanosan pitäisi mielestäni jo sanoa tälle monikulttuurisuus-idealle niinkuin Pelle Miljoona: ”Sä olet mulle unelmaa, mutta maailma on totta.”

Eliitti on nerokkaan propagandan avulla saanut synnytettyä naiivien hyödyllisten idioottien ”puskurin”, joka kaikessa myötätunnossaan ja hyväntahtoisuudessaan leimaa rasisteiksi ja natseiksi kaikki ne, jotka vastustavat tätä kavalaa agendaa. Luonnollisesti massamaahanmuuton aiheuttamat ongelmat yhdistettynä internetin kaikukammioon ovat synnyttäneet vastareaktiona myös vihaisen ja rasistisen kansanryhmän. Tämä on kaikki eliitin ”hajota ja hallitse” taktiikkaa. Meidän on vastattava siihen yhdistämällä ja vapauttamalla kansa. En ala tässä tarkemmin syväluotaamaan ”tätä yhteiskunta-akselien välistä juopaa, joka on jo useiden vuosien ajan varjostanut minua ja minä sitä”, Kummelin sketsihahmoa mukaillakseni.

Entäs Perussuomalaiset sitten? No, me tiedämme, ettei Perussuomalaiset varsinaisesti koskaan kannattanut eroa EU:sta ja Suomen itsenäisyyttä, vaan Timo Soini ainoastaan käytti EU-kriittistä väestöä oman ahneutensa ja vallanhimonsa tyydyttämiseksi. On erittäin mielenkiintoista lukea, mitä Soini kirjoitti populismia käsittelevässä pro gradu tutkielmassaan vuonna 1988:

”Populistien argumentaatio nähdään heikkona ja teesit iskulauseenomaisina. Populistit nähdään demagogeina, kansankiihottajina. Nämä demagogit käyttävät ”yksinkertaista” tavallista kansaa omien etujensa astinlautana. Kerran yhteiskunnan kyydistä pudonnutta kansanosaa petetään siis vielä kerran. Petetty pettyy siis jälleen kerran?”

”Miten nämä populistiliikkeiden keulakuvat ja kyläpuhujat pitäisi nähdä? Heidän kansansuosiostaan ei voi olla epäilystä, he ovat kansanomaisia ja he ovat antaneet kannattajilleen todellisia etuja. Toisaalta he ovat kyynisiä manipulaattoreita, jotka muistavat täyttää omatkin taskunsa.”

No, ei voida ainakaan sanoa, että Soini olisi omalla toiminnallaan parantanut populismin mainetta. Päinvastoin nyt vaikuttaa siltä, että Soini jo vuonna 1988 suunniteli kusettavansa kansaa päästäkseen vallankahvaan. Kuinka halveksuttava henkilö!

Tämä Soinin petos onkin nyt johtanut mielenkiintoiseen tilanteeseen Suomessa. Vielä viime vuoden eduskuntavaaleissa Perussuomalaisilla oli 17,7 prosentin kannatus ja 524 000 äänestäjää. Nyt viime gallupissa heidän kannatuksensa oli enää 7,6 prosenttia. Se tarkoittaa käytännössä, että lähes 300 000 Perussuomalaisten äänestäjää on siis nyt niin sanotusti ”ilman poliittista kotia”. He tuskin ovat palanneet äänestämään vanhoja puolueita, juuri niitä vastaan protestoidakseenhan he äänestivät perussuomalaisia. Ihmisen pojalla ei ole mihin päätään kallistaisi... Ymmärrättekö jo mitä haen takaa?

Kaikissa muissa Euroopan maissa populistiset puolueet nousevat kohisten. Ranskassa Le Penin National Front haluaa Frexitin. Samoin Italiassa Beppe Grillon Viiden tähden liike haluaa äänestää Italian EU-erosta. Myös Alankomaissa halutaan äänestää EU:sta lähtemisestä. Mutta Suomessa ei ole mitään hyvin järjestäytynyttä tahoa, tai puoluetta, joka ajaisi tätä asiaa! Tämä on käsittämätön poliittinen valtatyhjiö, ja on uskoakseni vain ajan kysymys, ennenkuin nämä 300 000 Perussuomalaisiin pettynyttä äänestäjää järjestäytyvät itsenäisyyteen pyrkiväksi poliittiseksi voimaksi. Niinkuin viisaudestaan tunnetun Salomon sananlasku sanoo: ”Kun laittomuus vallitsee, maalla on monta hallitsijaa, mutta yksi ymmärtäväinen ja viisas mies vakiinnuttaa järjestyksen.”

Minä olen etsimänne henkilö.

Olen päättänyt perustaa POPULISTISEN KANSANPUOLUEEN, eli PK:n.

Puolueen agenda on hyvin yksinkertainen.

Ensimmäinen ja tärkein tavoitteemme on Suomen täydellinen itsenäisyys ja suvereniteetti. Valta on palautettava perustuslain mukaisesti kansalle. Suoritetut maanpetokset on tutkittava ja syylliset tuomittava oikeudenmukaisessa julkisessa oikeudenkäynnissä.

Tämän päätavoitteemme lisäksi teemme tietysti myös paljon muita loistavia uudistuksia. Tarkoituksemme on tehdä Suomesta ylivoimaisesti maailman paras maa käytännössä kaikilla osa-alueilla.

Itsenäisyydestä ei voida puhua, jos maalla ei ole itsenäistä raha- ja talouspolitiikkaa. Meidän on luovuttava kokonaan vähimmäisvarantojärjestelmästä, jossa yksityiset liikepankit luovat järjestelmään uutta rahaa tyhjästä lainojen muodossa. Rahanluontioikeus otetaan valtiolle, jota kansa demokraattisesti hallitsee. Valtio rahoittaa luomallaan rahalla yhteiskunnan modernisoinnin ja digitalisoinnin, keskittyen erityisesti automaatioon, maalämpöön, energiatehokkuuden lisäämiseen, 3D-printtereihin, blockchain-teknologiaan, avoimeen lähdekoodiin perustuviin ohjelmistoihin, vertikaaliseen vesi- ja ilmaviljelyyn, sekä tekoälyyn.

Näiden modernisointiprojektien toteuttamiseksi harjoitetaan jonkin aikaa käytännössä täystyöllisyyspolitiikkaa, jonka valtio rahoittaa itse luomallaan rahalla. Jokainen suomalainen voi antaa tähän yleishyödylliseen suureen pyrkimykseen oman panoksensa omien tietojensa, taitojensa ja intohimojensa mukaan. Kaikki ovat tärkeitä.

Mitä tulee verotukseen, koko verojärjestelmä laitetaan kokonaan uusiksi, siitä tehdään todella selkeä ja äärimmäisen, painotan, äärimmäisen yksinkertainen.

90 prosentille väestöstä verot tulevat laskemaan huomattavasti. Siis, voidaan sanoa, että verot tulevat laskemaan todella, todella paljon melkein kaikille.

Rikkaimman 10 prosentin verotusta kuitenkin kiristetään progressiivisesti. Kymmenenneksi rikkain prosentti saa pienen veronkorotuksen, yhdeksänneksi rikkain vähän isomman, ja niin edelleen. Rikkaimman prosentin verotusta korotetaan roimasti. Myös rikkaimman prosentin sisällä, eli rikkaimman 50 000 joukossa verotus tulee olemaan erittäin progressiivista. Ja aivan rikkaimman kärjen, sanotaan rikkaimman promillen, eli 5000 rikkaimman kohdalle langetettaisiin merkittävä kertaluontoinen varallisuusvero, jonka tuotto käytettäisiin suoraan kaikista köyhimmän kymmenen prosentin auttamiseen.

Pitkällä aikavälillä myös rikkaiden verotusta tullaan kuitenkin keventämään. Jo muinaisessa Rooman imperiumissa oli tieverkosto, vedenjakelujärjestelmä, julkisia viranomaisia ja sotilaita. Ja kuinka paljon keskiverto roomalainen maksoi veroja? Tavallinen Rooman kansalainen maksoi veronsa kahdella työpäivällä vuodessa.[5]

Miten on mahdollista, että me, nykyisen huomattavasti kehittyneemmän ja elämää helpottavan teknologian avulla, emme pysty järjestämään kansalaisille yhtä mukavia oltavia, vaan valtio vie lähes puolet, tai jopa yli puolet tuloistamme? Tämä on häpeällistä.

Ongelma on seuraavissa asioissa, näistä leikataan.

-EU:lle joka vuosi nettona maksettavat sadat miljoonat eurot. Bruttona maksamme miljardeja, ja takaisin saadut rahat menevät EU:n hyväksymiin kohteisiin. Nämä rahat voidaan käyttää paremmin.

-Kansainväliselle sotateollisuudelle korruptoituneiden hankintojen muodossa annettavat miljardit. Tämä, että suomalaiset ajetaan köyhyyteen, jotta voidaan ostaa korruptoituneelta sotateollisuudelta kalliita sotakoneita, ei lisää turvallisuuttamme vaan radikaalisti heikentää sitä ja kasvattaa sisäisten levottomuuksien todennäköisyyttä. (Esimerkiksi minä en ikinä puolustaisi tätä nykyistä korruptiohallitusta ketään vastaan, päinvastoin jos olisin luonteeltani äkkipikaisempi ja hieman väkivaltaisempi, ryhtyisin jo itse jonkinlaiseksi pommeja räjäytteleväksi terroristiksi ja separatistiksi. En ole kuitenkaan vallankumouksellinen, vaan vastavallankumouksellinen, koska globalistit ja heidän agenttinsa ovat jo suorittaneet laittoman vallankumouksen maassamme. Minä vain yritän palauttaa itsenäisyytemme.) Yleisesti puolustusstrategian on keskityttävä sissitoimintaan, koko maan kattavaan paikallispuolustukseen eräänlaisen suojeluskunta-verkoston muodossa. Näin turvallisuutemme paranee, maanpuolustustahto kasvaa ja kulut vähenevät. Tärkeintä on puolustuksen kustannustehokkuus.

-Turvonnut julkinen hallinto. Järjestelmää pitää yksinkertaistaa ja selkeyttää huomattavasti. Turhaa byrokratiaa karsimalla voidaan säästää satoja miljoonia, jopa miljardeja. Tämä tarkoittaa joukkoirtisanomisia julkisessa hallinnossa.

-Puoluetuet. Vaikka onkin kyse ”vain” 36 miljoonasta, se on kaikki silti lopetettava välittömästi. Tämä on ehdottoman välttämätöntä ja ensisijaisen tärkeää. Puoluetuki on poliittisen korruption tukemiseen ja kannustamiseen käytettävää rahaa. Populistinen kansanpuolue ei tule koskaan ottamaan vastaan senttiäkään puoluetukea.

-Kansanedustajien ja korkeapalkkaisten virkamiesten palkkoja on leikattava. Tällä voidaan säästää ehkä muutamia miljoonia, mutta kyse onkin ennenkaikkea symbolisesta eleestä. Minä henkilökohtaisesti kieltäydyn ottamasta palkkaa minkään julkisen viran hoitamisesta, sillä kansan ja totuuden palveleminen on kunnia- ja periaateasia, eikä rahaa pidä sotkea siihen.

-Valtionvelan korkokulut, viimeaikoina noin puolitoista miljardia vuodessa. Nämä tuotaisiin nollaan joko maksamalla velka nopeasti pois, tai mitätöimällä se laittomana. Tulevaisuudessa velkaa ei tarvitsisi ottaa, koska rahanluontiprosessi olisi kansan demokraattisesti hallitseman valtion kontrollissa.

-Hallitsemattoman massamaahanmuuton kustannukset ovat vuosittain satoja miljoonia. Suomen on päätettävä itse, kuinka paljon ja minkälaisia maahanmuuttajia ja pakolaisia otamme vastaan. Hädänalaisia ihmisiä pitää auttaa, kyllä, mutta kuten jo aiemmin sanoin, tässä on kyse jostain muusta. Ainakin väliaikaisesti, niin kauan, että saamme selville, mitä oikeastaan on tapahtumassa, Suomen on lopetettava maahanmuuttajien vastaanottaminen.

Näillä leikkauksilla päästäisiin jo hyvään alkuun. Vastaavasti kasvatukseen, koulutukseen ja sivistykseen panostettaisiin. Myöskään terveydenhuollosta, eikä vanhustenhuollosta pidä leikata. Kaikista on pidettävä huolta.

Myös sotiemme veteraaneja kohdellaan liian huonosti. Heistä on pidettävä hyvää huolta. Heidän taistelunsa maamme itsenäisyyden puolesta on rahassa mittaamattoman arvokas. Talvisodan ja jatkosodan sankariteot eivät saa unohtua. Muisto ei saa koskaan himmetä. Mutta muistot voivat olla petollisia.

Pienen Suomen sankarillinen puolustautuminen avoimesti maailmanvaltiuteen pyrkinyttä, internationalistista ja globalistista Neuvostoliittoa vastaan inspiroi edelleen ihmisiä ympäri maailman. Meidän on muistettava, että vuoden 1917 Bolshevikki-vallankumouksen rahoittajat olivat niitä samoja kansainvälisiä finanssikapitalisteja, joista Quigley kirjoittaa kirjassaan! Esimerkiksi Trotsky sai rahoituksensa suoraan Wall Streetiltä. Myös Lenin kuljetettiin Tsaarin vihollisten toimesta Sveitsistä rahasalkut mukanaan Venäjälle vallankumousta tekemään.

Kun uutiset Suomen sankarillisesta puolustautumisesta Talvisodassa kantautuivat Britanniaan ja Ranskaan, lähtivät tavalliset kansalaiset kaduille osoittamaan mieltä Suomen puolesta, ja vaativat johtajiltaan toimia. Näiden maiden johtajilla oli kuitenkin jo omat suunnitelmansa ja sopimuksensa Stalinin kanssa Hitleriä vastaan, eikä suomalaisten kohtalo liikuttanut heitä. Toisen maailmansodan salattuun historiaan vuosikymmenien ajan perehtynyt reservin majuri, opetusneuvos Erkki Hautamäki väittää, että toisin, kuin usein kuvitellaan, Adolf Hitler ei myynyt Suomea Neuvostoliitolle Molotov-Ribbentrop sopimuksen yhteydessä, vaan päinvastoin Hitler pelasti meidät Talvisodan lopussa! Hautamäen erittäin mielenkiintoisen luentosarja, ”Talvisodan ja jatkosodan kielletty historia”, on katsottavissa internetissä. Hän perustaa tutkimuksensa marsalkka Mannerheimin salaisen asiamiehen, Vilho Tahvanaisen asiakirjoihin ja materiaaleihin. Näin Mannerheim on kirjoittanut lankomiehelleen, Frans Mikael Gripenbergille, liittyen muistelmiinsa:

”Olen paneutunut hyvin huolellisesti niihin ajatuksiin, joita sinä esitit minulle elämäkerran mahdollisesta julkaisemisesta... Esittämäsi näkökohdat ovat toki herättäneet levottomuutta itsessänikin, kun olen joutunut kasvotuksin – jos näin voidaan sanoa – muistojen kanssa, jotka minulla on siitä rikkomusten sarjasta, johon mahtava itäinen naapurimme on syyllistynyt. Se on historiaa, ja ilman historiallisen taustan esittämistä jäävät monet päätökset ja teot ainaisesti hämärään, mistä syystä niitä ei vain voida käsittää väärin, vaan ne luultavasti pakostakin käsitetään väärin... Elämäkerran kirjoittaminen koskettelematta niitä vihamielisiä tekoja, jotka pakottivat meidät monien päätösten tekoon, on toki kerta kaikkiaan tietoista historian vääristelyä...”

”Mitä englanninkielisen teoksen julkaisemiseen tulee, olen ajatellut asian järjestämistä juuri sillä tavalla kuin se sinun mielestäsi olisi tehtävä. Mutta jos jätän esittämättä päätöksiin johtaneet syyt ja mainitsen vain niiden vaikutuksen, silloinhan juuri vääristelen tapahtumien dramaattista kulkua ja joudun luultavasti esittämään sen sillä tavalla, ettei länsieurooppalainen ja anglo-saksinen lukija koskaan voi sitä ymmärtää.”

Vaikuttaisi siis siltä, että sodan voittajavaltiot, niin kutsutut liittoutuneet, ovat vääristelleet historiaa vakavalla tavalla. Meidän olisi tunnustettava tämä, ja panostettava oikean totuuden löytämiseen ja jakamiseen julkiseen tietoisuuteen.

Kun ottaa huomioon tällä hetkellä maailmassa vallitsevan epävakauden, on jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus toimia kolmannen maailmansodan estämiseksi.

Toisen maailmansodan voi ajatella alkaneen jo kauan ennen ensimmäisten laukausten ampumista. Jo vuonna 1933, ympäri maailmaa levittäytynyt juutalainen diaspora, jonka taloudellinen vaikutusvalta oli merkittävä, aloitti taloussodan Hitlerin Saksaa vastaan. Kuten historia osoittaa, taloussodat ovat erittäin vaarallisia, koska ne voivat eskaloitua asein käytäviksi sodiksi. Olemmeko kolmannen maailmansodan kynnyksellä?

Puhun tietysti EU:n Venäjää vastaan julistamista talouspakkoteista, joista Populistinen kansanpuolue luopuu. Tällä hetkellä monet suomalaiset kärsivät näiden pakkoteiden johdosta, etenkin Venäjästä riippuvaisilla ruoantuotanto ja matkailualoilla. Tämä on todellinen inhimillinen tragedia, joka koskettaa tuhansia, kymmeniä tuhansia ihmisiä, ja välillisesti koko maata ja koko maailmaa.

Erityisen traagista tämä on siksi, että pakotteiden langettamiselle ei vaikuttaisi olevan mitään järkevää perustetta. Kaikki länsimaiset gallupit vahvistavat Krimin kansanäänestyksen tuloksen, enemmistö Krimin asukkaista – jotka pääosin puhuvat venäjää äidinkielenään ja ovat etnisiä venäläisiä – haluaa edelleen kuulua Venäjään.[6] Minkä takia länsimaat eivät voisi vain tunnustaa tätä ja antaa Krimin asukkaiden toimia, niinkuin haluavat? Jos länsimaat ehdottaisivat esimerkiksi, että Krimillä järjestetään ihan vain muodon vuoksi uusi kansanäänestys, ja jos krimiläiset todella haluavat kuulua Venäjään, niin Eurooppa hyväksyisi tämän, ja pakotteet voitaisiin poistaa, niin tottakai Putin suostuisi tähän. Samoin voitaisiin toimia Itä-Ukrainassa, Donetskin ja Luhanskin tasavaltojen suhteen. Sotiminen ja turha tappaminen voitaisiin lopettaa välittömästi. Tämä on niin yksinkertainen ja itsestäänselvä asia. Onhan tämä jo Raamatussakin yksi ensimmäisistä opetuksista:

”Ja myös Lootilla, joka kulki Abramin mukana, oli lampaita ja vuohia ja karjalaumoja, ja telttoja. Mutta laidunmaata ei ollut tarpeeksi, että he olisivat voineet pysyä yhdessä, sillä heillä oli runsaasti karjaa. Siksi Abramin ja Lootin karjapaimenten kesken syntyi riitaa. Abram sanoi Lootille: ”Ei sovi, että meidän tai meidän karjapaimentemme välillä on riitaa, sillä me olemme veljiä keskenämme. Onhan koko maa avoinna sinun edessäsi. Eroa siis minusta. Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle. Jos sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle.”

Maasta riiteleminen on suurta hulluutta ja mielisairautta. Jos Ukrainaa johtavalla korruptoituneella oligarkilla, Petro Poroshenkolla olisi Abrahamin viisautta, hän sanoisi Itä-Ukrainan ja Krimin asukkaille, että menkää menojanne, ja pyrkisi rauhaan ja yhteistyöhön.

Valitettavasti rauha Euroopan ja Venäjän välillä ei vaikuta kuuluvan kansainvälisten finanssikapitalistien suunnitelmiin.

Tästä syystä Suomen on luovuttava Venäjän vastaisista talouspakotteista. Tätä järkevää ja hyödyllistä näkemystä kannattavat myös monet puolueet Euroopassa, Le Penin National Front Ranskassa, Tshekin tasavallassa Milos Zeman on puhunut voimakkaasti tämän puolesta ja niin edelleen. Vaikka Suomi kärsii näistä pakotteista kenties eniten, meillä yksikään puolue ei uskalla vastustaa niitä. Populistinen kansanpuolue muuttaa tämän tilanteen.

On surullista käydä menetetyillä alueillamme, puhun tässä nimenomaan Neuvostoliitolle luovutetusta Pohjois-Karjalasta, ja nähdä miten surkeasti niitä on kohdeltu. Puoliksi rakennettuja, ikkunnattomia betonikerrostaloja, kuoppaisia teitä, hökkelikyliä, tuulen kuljettamia roskia kaduilla, se on häpeällistä. Moskovasta johdettu keskushallinto ei ilmeisesti pitänyt näiden alueiden kehittämistä tarpeellisena. Kun Suomen ja Neuvostoliiton rajaakaan ei voinut ylittää, jäivät nämä menetetyt alueet ikään kuin ”pussin pohjalle” unohduksiin ajan ja kehityksen ulkopuolelle. Nyt myös Suomen puoleinen Karjala kärsii näiden pakotteiden takia.

Tämä tilanne voidaan muuttaa uuden ”Ystävyys, yhteistyö ja avunanto”-sopimuksen avulla. Sekä Venäjän puolista Karjalaa, että Suomen puolista Karjalaa on kehitettävä. Teitä on rakennettava, infrastruktuuria on kehitettävä, kauppaa on edistettävä. Meidän on rakennettava suuri uusi valtatie, joka yhdistää Pietarin, Petroskoin ja Joensuun. Ja mikä tärkeintä: Venäjä maksaa sen tien. Painakaa tämä mieleenne: Venäjä maksaa tämän projektin. Venäjä maksaa sen, okei?

Muistatteko kun Suomi rikastui Kylmän sodan aikaan idänkaupalla? Me emme voita enää. Me emme tee enää hyviä diilejä. Meidän pitää tehdä hyviä diilejä. Meidän pitää tehdä hyviä kauppasopimuksia. Me tulemme taas voittamaan. Miksi Venäjä kustantaisi tämän projektin? He tarvitsevat epätoivoisesti liittolaisia. He haluavat pakotteiden loppuvan. He ovat valmiita maksamaan, meidän täytyy vain neuvotella taitavasti. Kaikki valttikortit ovat meidän käsissämme.

Miten pääsemme alkuun tässä projektissa? Populistisen kansanpuolueen perustamiskokous järjestetään myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana, kuitenkin tämän vuoden puolella, Tohmajärven toimistotalolla, erinomaisessa, suorastaan huippulaatuisessa majoitusliikkeessä, Minimotel & Apartementos Tohmajärvessä.

Tässä korkealuokkaisessa ja historiallisessa tapahtumassa tulee olemaan gourmet-, vai pitäisikö sanoa á la carte-ruokatarjoilu, juomatarjoilu, live-orkesteri ja DJ, tapahtumassa on myös mahdollisuus saunoa, ja paljon, paljon muuta. Tämä vallankumouksellinen tapahtuma, jota voitaisiin kuvailla seminaariksi, festivaaliksi, seremoniaksi, tai suureksi juhlaksi, on vuosikymmenen, ei, vuosisadan, ei, kenties koko vuosituhannen tärkein ja merkittävin spektaakkeli. Majoituskapasiteettia on kuitenkin vain viidellekymmenelle hengelle, joten varaa paikkasi ajoissa.

Varauksen voit tehdä pyytämällä minut kaveriksi facebookissa, tai ottamalla sähköpostilla yhteyttä osoitteeseen paavokuronen@hotmail.com

Voit myös tarjoutua vapaaehtoiseksi auttamaan tapahtuman järjestelyssä ja puolueen perustamisessa. Kaikki apu on tarpeen. Laitetaan yhdessä ensin Suomi, ja sitten koko maailma kuntoon. Aloita jakamalla tämä kirjoitus mahdollisimman monelle ystävällesi sosiaalisessa mediassa.

Lähteitä:

[1] https://theintercept.com/2014/02/24/jtrig-manipulation/

[2] https://www.newscientist.com/article/mg21228354-500-revealed-the-capitalist-network-that-runs-the-world/

[3] http://www.kansanuutiset.fi/scripts/edoris/edoris.dll?app=server&com=sqlxml&tem=d_aihepuu.tpl&topicid=190678&selected=190950

[4] http://www.bbc.com/news/uk-politics-18519395

[5] https://www.youtube.com/watch?v=qh7rdCYCQ_U

[6] http://www.forbes.com/forbes/welcome/?/sites/kenrapoza/2015/03/20/one-year-after-russia-annexed-crimea-locals-prefer-moscow-to-kiev/&toURL=http://www.forbes.com/sites/kenrapoza/2015/03/20/one-year-after-russia-annexed-crimea-locals-prefer-moscow-to-kiev/&refURL=https://www.google.fi/&referrer=https://www.google.fi/

Soinin gradu: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/37345/populism.pdf?sequence=1

http://www.carrollquigley.net/pdf/Tragedy_and_Hope.pdf

https://www.foreignaffairs.com/reviews/review-essay/2015-02-11/walter-lippmann-and-american-century

https://chomsky.info/mediacontrol03/

https://en.wikipedia.org/wiki/Alfred_Milner,_1st_Viscount_Milner

https://en.wikipedia.org/wiki/Tragedy_and_Hope

https://en.wikipedia.org/wiki/Cecil_Rhodes

https://en.wikipedia.org/wiki/Carroll_Quigley

https://fi.wikipedia.org/wiki/J._V._Snellman

Pitääpä ottaa kantaa Väyrysen edelliseen blogiin ja siitä seuranneeseen Timo Soinin ”vastineeseen”, kun aihe on vielä tuore. Kävi nimittäin näin, että päivänä yhtenä moninkertainen entinen ulkoministeri Paavo Väyrynen kirjoitti blogissaan, että Suomen ulkopolitiikkaa johtaa salaliitto. Tähän Soini vastasi plokissaan seuraavasti:

Keskustan kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen horisee.

Suomessa ei ole ulko- ja  turvallisuuspoliittista salaliittoa. Punamultamiehet ovat laajemminkin nähneet pikku-ukkoja.

Tasavallan Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa. Linja käy ilmi turvallisuuspoliittisessa selonteossa, joka on eduskunnassa käsittelyssä. Suomessa näyttää olevan laajaa turhautumista vanhemmissa valtiomiehissä.

Väyrynen on oma itsensä .Aina oikeassa.

Soinin blogaukset ovat siitä mukavia, että niihin vastinetta kirjoittaessa voi vastineeseen upottaa koko kirjoituksen. Soinin vastaus on niin ohut, että minun on ihan pakko purkaa hieman omia tuntojani.

Väyrynen taisi osua

Soinilta harvoin tippuu kommenttia mihinkään, mutta kun entinen ulkoministeri arvostelee nykyisen linjaa, tai oikeammin linjattomuutta, oli Timonkin pakko vastata. Soinin vastaus oli vähättelevä ja kloppimaiseksikin sitä voitaisiin sanoa. Tämä on tyypillistä, omiaanhan Soini on kutsunut propellipäiksi ja ties miksi. Taisi siis syytös linjattomuudesta osua.

Muistan, kun aikanaan markkinoimme kansalle Perussuomalaisia. Ohjelmat olivat Suomen itsemääräämisoikeutta, puolueettomuutta ja ennen kaikkea itsenäistä, uskottavaa puolustuskykyä korostavia. Puolustusministeri Jussi Niinistöäkin veikattiin ministerivalintoja arvuutellessa sarkatakkilinjan mieheksi, ja sitä me kyllä olimmekin.

Soinin Nato-kanta alkoi heilua asteittain, ja rukousaamiaisella käytyään hänestä on tullut täysin Naton ja TTIP-kauppasopimuksen puolustaja. Perussuomalaisten EU-kritiikkihän oli pitkälti sidoksissa ulkopolitiikkaan, ja Lissabonin sopimuksen keskinäisen avunannon pykälää vastustimme kitalaki punaisena. Sitä saa mitä tilaa, mutta tilauksen vastaanottajalla saattaa olla huono kuulo.

Salaliitto on vahva sana

Mitä Väyrynen oikein tarkoitti puhuessaan salaliitosta? En ole tätä häneltä itseltään kysynyt, enkä nyt esiinny minään tulkkina. Kerron, mitä ajatuksia salaliittosyytös itsessäni herätti.

Salaliitto on sanana niin vahva, että se särähtää suomalaiseen keskusteluun tottuneelle korvaan välittömästi. Salaliitoista ei ole Suomessa totuttu puhumaan, vaan puhetapa istuu paremmin esimerkiksi amerikkalaisille. Suomalaiset muistavat salaliittona esimerkiksi Anjalan liiton, jossa pieni piiri upseereja kaavaili Suomelle itsenäistä asemaa Venäjän tuella.

Salaliittoihin yhdistetään nykyään ns. ”foliohattuilu”, eli usko kaikenmoisiin salaliittoihin, kuten kemikaalivanoihin joilla kontrolloidaan säätä, rokotusten yhteydessä ihmisiin istutettaviin mikrosiruihin ja ties mihin. Salaliittoteorioita on lukemattomia, ja lisää syntyy. Tässä mielessä Väyrysen käyttämä ilmaisu oli uskalias, sillä salaliitoista varoittelija vaietaan usein unohduksiin.

Minulla on kuitenkin maanläheisempi suhtautuminen salaliittoihin. Salaliitto on julkisuudelta salassa tapahtuvaa poliittisten tai taloudellisten päämäärien edistämistä. Tämä tapahtuu pienessä piirissä muutamien keskeisten henkilöiden tuella. Tästä on Suomessakin jo paljon esimerkkejä. Eurojäsenyys tuotiin eduskunnalle tiedonantona. EU-jäsenyyden puntaroimisen aikaan silloinen perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Sauli Niinistö valehteli, ettei EU-jäsenyys merkitse automaattisesti  eurojäsenyyttä. Myöhemmin valtiovarainministeri Niinistö oli viemässä eurojäsenyyttä läpi tiedonantomenettelynä, koska asia oli muka jo päätetty EU-jäsenyyden yhteydessä. Eivät tällaiset asiat jää huomaamatta ja tiedostamatta valiokunnissa, joiden käytössä on armeija valtion virkamiehiä sopimuksia perkaamassa. Homma oli tiedossa.

Tällaiseen suomalaiset ovat jo liiaksi tottuneet. Puoluepamput tuovat pöytään asioita viime tingassa, koska ”näin vain on pakko tehdä”, ja asioista on jo käytännössä sovittu. Tätä voi kutsua salaliitoksi, mutta kansanläheisemmin voidaan puhua hyvävelikerhoista tai herrojen selänpesuringistä. Tällainen ilmaisu ei tietysti oikein Väyrysen suuhun sovi, mutta minä käytän sitä mielelläni.

Suomen Natottamisella on salaliiton piirteitä

Suomen saattaminen läntisen puolustusliitto Naton myötäjuoksijaksi on tapahtunut hiljaa hivuttamalla, asteittain. Käytännössä kaikki nykytilanteeseen johtaneet askeleet on valmisteltu salassa ilman kansalaiskeskustelua ja tiedostaen, että kansalaismielipide on Suomen liittoutumista vastaan. Media on repinyt otsikoita Venäjän toimista ja näin kasvattanut kantaansa epäilevien määrää, mutta suomalaiset uskovat yhä puolueettomuuteen.

Viimeisimmät askeleet ovat olleet valtavia. Naton ja Suomen välinen isäntämaasopimus, joka on käytännössä vieraiden joukkojen huollon ja ylläpidon järjestelyä Suomen maaperällä, on valtava muutos. Tämän sopimuksen muuten suomensi Itsenäisyyspuolue talkoovoimin. Niin paljon valtion herroja kansalaismielipide kiinnosti. Sopimuksen hyväksyivät virkamiehet.

Nykyhallituksen aloitettua toimintansa on Suomessa järjestetty harjoituksia Naton kanssa. Täällä ovat tyyränneet kaikki Yhdysvaltain armeijan haarat. Milloin on panssarivaunuja, milloin lentokoneita ja milloin panssarivaunuja. Kuka uskoo, ettei isäntämaasopimus ollut tämän toiminnan valmistelua, ja ettei näistä harjoituksista ollut tietoa virkamiestasolla puolustus- ja ulkoministeriössä jo hyvissä ajoin? Kansanedustajat lukivat harjoituksista mediasta.

Salaliitto, salaliittoja kaikkialla

Mikäli termiä ”salaliitto” venytetään vielä vähän lisää, niin mikä termi kuvaa paremmin esimerkiksi nykyisen hallituksen muodostamistapaa? Jo vaalien aikana mediassa uutisoitiin siitä, kuinka vaalitenttien jälkeen Soini, Stubb ja Sipilä sulkeutuivat keskenään supisemaan. Hallituspohjan valmisteluhan oli pitkällä jo ennen vaaleja.

Tämä siitä huolimatta, että pääministeripuolue keskustan piiritoimijoille järjestetyn kyselyn mukaan keskustalaisten suosima hallituspohja olisi ollut Perussuomalaisilla vahvistettu punamulta. Eikä Soinikaan omiltaan hallituspohjasta kysellyt. Puolueiden kenttäväen mielipiteellä ei ollut väliä, eikä myöskään puolueiden vaalilupauksilla. Perussuomalaisten vaalilupaukset olivat kaikkea muuta kuin yhteensopivia Kokoomuksen linjan kanssa, mutta vähät siitä. Taidettiinpa tässä ”huhtikuun salaliitossa” heittää kuikkaa vaatimuksilla Kreikka-tukien lopettamisellakin.

Että näin. Herrat siellä suhmuroivat. Muuten olen tietysti sitä mieltä, että EU:sta ja eurosta on erottava.

Deutche Bank on kyykännyt viime aikoina rankasti. Osakeen arvo on romahtanut 90 % huippuajosta ja vihdoin taloussanomatkin uutisoi asiasta muutama päivä takaperin. IMF:n mukaan DB on maailman finanssimarkkinoiden suurin yksittäinen järjestelmäriskin lähde.
Jotain mätäpaiseen kokoluokasta kertoo se DBllä on 55 000 000 000 000 (biljoona) euron edestä johdannaisia taseensa ulkopuolla.

Lähteeni tapahtumien keskipisteestä kertoo että Saksassa on monista Deutche Bankin automaateista on rahat loppu. Perinteisesti tämä tarkoittaa vain yhtä asiaa = Vapaata Pudotusta kunnes läski tömähtää asfalttiin eikä sieltä enään nouse.
Toivottavasti kyse on vain jostain muusta. Aika näyttää.
 

Viime kuukausina ja päivinä on puhuttu Venäjän harjoittamasta informaatiosodasta, joka kohdistuu eri tavoin mm. Suomeen.

Tässä kohtaa voitaisiin myös puhua siitä informaatiosodasta, jota omat poliitikkojemme ja tiedotusvälineemme harjoittivat ennen neuvoa-antavaa kansanäänestystä v. 1994. HS ja monet muut valtalehdet julkaisivat pienen vauvan kuvan, jonka tulevaisuuteen vedottiin.

Mitä todellisuudessa tuo reilu 20 v. ikäinen sukupolvi nyt kokee: työttömyyttä, syrjäytyneisyyttä, päihdeongelmia, talousongelmia, epävarmuutta tulevaisuudesta... Lisäksi tämän virheellisen EU-päätöksen vuoksi nuorisolle on lankeamassa valtava velktataakka sekä kriisipankkien ja -maiden tappioiden maksu...

Viikonloppuna Unkari järjesti kansanäänestyksen Euroopan unionin turvapaikanhakijoiden jakamisesta tasapuolisesti jäsenmaiden kesken. Laiskasti sujuneessa äänestyksessä vain noin neljäkymmentä prosenttia äänioikeutetuista vaivautui äänestämään, toki heidän mielipiteensä oli sitäkin selvempi: 98 prosenttia äänestäneistä vastusti esitystä. Paljon työtä unkarilaisten EU-vastaisuuden ja nationalismin lisäämiseksi on tehnyt maan pääministeri Viktor Orban ja hänen johtamansa oikeistohallitus.

Unkari ei kuitenkaan ole ainoa maa, jossa nationalismin aave on noussut haudastaan. Puolassa konservatiivihallitus polkee kansalaisoikeuksia, Britannia on irtaantumassa koko unionista ja Ranskassa Kansallinen rintama on nostanut kannatustaan gallupeissa. Joukkoon mahtuu vielä suuri joukko niitä Itä-Euroopan maita, jotka aikanaan saivat paljon taloudellista ja poliittista tukea muulta Euroopalta kylmän sodan päättyessä ja kommunismin romahdettua. Useat noista Itä-Euroopan maista hyväksyttiin unioniin vaikka ne eivät täyttäneet kaikkia jäsenyyskriteereitä. Solidaarisuus asetettiin säädösten edelle.

Nyt nuo samat maat ovat unohtamassa saamansa solidaarisuuden ja tässä työssä heitä auttavat Länsi-Euroopassa jylläävät äärioikeisto- ja populistipuolueet. Tällaisen ajattelun ja uutisten valossa ajatus yhtenäisestä ja yhteisestä Euroopasta tuntuu olevan entistä kaukaisempi haave. Toisin oli asiat 26 vuotta sitten.

Tänä samaisena lokakuun 3. päivänä vuonna 1990 Saksat jälleenyhdistyivät. Toisen maailmansodan voittajat olivat päässeet sopimukseen Saksan ja koko Euroopan kahtiajaon päättymisestä. Vaivaton tuo prosessi ei neljän vallan kesken ollut. Britannian Thatcher ja Ranskan Mitterrand pelkäsivät yhdistyneen Saksan olevan liian voimakas ja historian kauheuksien toistuvan jälleen. Pääministeri Thatcher oli todennut jo joulukuussa 1990 "Voitimme saksalaiset kahdesti! Ja nyt he ovat tulleet takaisin." Myös Italian silloine pääministeri Giulio Andreotti sanoi rakastavan Saksaa niin paljon, että halusi tulevaisuudessa nähdä kaksi sellaista.  

Kuitenkin Neuvostoliiton Gorbatšov ja Yhdysvaltain Bush tukivat Saksojen jälleenyhdistymistä. He pystyivät irrottautumaan menneisyyden ja suuntaamaan katseen tulevaisuuteen. Helmut Kohlin johdolla itä yhdistyi rauhanomaisesti länteen ja miljoonat saksalaiset juhlivat vuosikymmeniä kestäneen kahtiajaon päättymistä. Uudesta Saksasta ei tullut uhkaa Euroopalle vaan eurooppalaisen yhteistyönmoottori.

Yhteistyö ja Euroopan integraation syventäminen onkin ainoa keino unionin yhtenäisyyden ja demokratian vahvistamiseksi kansalaisten silmissä. Keskeistä tässä on Euroopan parlamentin luottamusta ja poliittisia valtasuhteita heijastelevan komission luominen sekä Unionin ulkorajojen yhteisvalvonta ja turvapaikanhakijoiden tasainen jakaminen jäsenmaiden kesken. Keskeistä on myös pitää kiinni unionin perusarvoista kuten ihmisoikeuksien kunnioittamisesta, vapaudesta, tasa-arvosta ja oikeusvaltion periaatteista.    

Saksojen jälleenyhdistyessä poliittisilla päättäjillä oli tehdä idealismista realismia. Samanlaista ennakkoluulottomuutta tarvitaan nyt uudestaan. Emme voi hyväksyä mantereellemme nousevia muureja ja rajoja, jotka estävät ihmisten ja ajatusten vapaan liikkumisen. Kansallisesti olemme kansainvälisessä politiikassa ja globalisoituneessa taloudessa niin pieniä tekijöitä ettei meillä ole varaa riidellä keskenämme tai lukittautua menneisyyden ajatuksiin. Euroopan mailla ei ole kykyä selviytyä nyt jylläävistä kriiseistä vaan tarvitaan yhteistyötä.

Tämän yhteisen tulevaisuuden toivoisi nouseva kirkkaasti eurooppalaisten poliitikkojen mieliin näin Saksan yhtenäisyyspäivänä.

Suomen perustuslaissa on kolme pykälää, joissa käsitellään Euroopan Unionia; 1. pykälä, jossa mainitaan Suomen olevan Euroopan unionin jäsen sekä 93. ja 96. pykälä. Jaakko Iloniemen mukaan nämä perustuslain pykälät pitäisi muuttaa, jotta Euroopan Unionista voitaisiin erota. Se, että perustuslakia voitaisiin muuttaa, vaatisi joko 5/6 enemmistön yhdessä eduskunnassa tai 2/3 enemmistön kahdessa eduskunnassa. Iloniemen mukaan tällaista enemmistöä ei Suomesta löydy, eli EU:sta eroamisesta puhuminen on hänestä turhaa vauhkoamista.

Jaakko Iloniemi voisi myös kiinnittää huomiota miten EU:hun ja euroon mentiin

Kun Suomi liitettiin Euroopan Unioniin, olisi myös se vaatinut perustuslain muutoksia jo senkin osalta, että perustuslakimme mukaan Suomi on täysivaltainen tasavalta, siis itsenäinen valtio, joka ei voi luovuttaa kansalle kuuluvaa valtaa rajojensa ulkopuolelle vieraisiin käsiin.

EU:hun mentäessä olisi siis tarvittu myös sama menettely, josta Iloniemi nyt eroamisen kohdalla kertoo; eli perustuslain muuttaminen niiltä osin, joilta Suomen perustuslaki oli ristiriidassa Unionin jäsenyyden kanssa, sillä Suomen perustuslaki sanoo myös, että mikään laki ei saa olla perustuslain kanssa ristiriidassa.

Suomalaisilla unionisteilla ei ollut näihin muutoksiin silloin, eikä sen jälkeenkään, tarvittavaa poliittista tukea Suomessa, mutta unionistit jättivät poliittisen voiman puuttuessa nämä laillisuuskysymykset niikseen ja liittivät Suomen EU:hun yhdessä eduskunnassa vain 2/3 enemmistöllä, vaikka olisi tarvittu se Iloniemenkin mainitsema 5/6 enemmistö, taikka vaihtoehtoisesti 2/3 enemmistö kahdessa eduskunnassa. 

Ja tämä ei ole tyhjänpäiväistä puhetta, että näin meneteltiin. Faktat voi jokainen tarkastaa ja ihmetellä millaiselle tielle Suomi on unionistien toimesta viety. Unionistit siis pyyhkivät Suomen perustuslailla takalistonsa; siinä he näyttivät kuinka paljon he arvostavat Suomen kansaa ja sen oikeuksia turvaavaa perustuslakiamme. 

Unionistien toimesta Suomen perustuslakia muutettiin vasta jälkeenpäin ja mm. pykälään 1. liitettiin kohta "Suomi on Euroopan unionin jäsen". Tällä tietysti yritettiin pestä menneisyyden mustia tekoja valkoisiksi. Tässä kohtaa on unionistien osalta käytetty siis vain erittäin poikkeuksellisiin tapauksiin kuuluvaa takautuvaa lainsäädäntöä, vaikka mitään valtuuksia unionisteilla siihen ei ole ollut, eikä ole.

Samoin Suomen rahayksikkö, markka, muutettiin euroksi ilman lakia (pelkällä eduskunnalle annetulla tiedonannolla), vaikka perustuslaissa vielä luki, että Suomen rahayksikkö on markka. No, kun unionistit kerran turvautuivat laittomuuksiin, oli jatkossa se tietysti yhä houkuttelevampaa ja helpompaa, kun tälle tielle oli jo ennenkin astuttu.

Lyhyesti sanottuna unionistit ovat tehneet kiihkossaan tästä paljon enemmän kuin politiikkaa; EU-jäsenyydessä on kyse myös perustuslaillisista kysymyksistä.

Käytännössä Iloniemen puheet voidaan sivuuttaa

Suomen kansa ei tarvitse EU:sta erotessaan 5/6  enemmistöä eduskuntaan taikka 2/3 enemmistöä kahteen eduskuntaan. EU:n kannattajien on turha elämöidä tällaisilla lakipykälillä, sillä juuri unionistit astuivat laittomuuden tielle omia poliittisia päämääriä ajaakseen ja pakottivat Suomen kansan seuraamaan perässä.

Kun tarvittava Suomen kansaa ja Suomen perustuslakia kunnioittava poliittinen voima on kasassa ja sillä on enemmän edustajia kuin unionisteilla, niin peli on unionistien osalta selvä. 

Suomi julistetaan itsenäiseksi valtioksi ja unionistien laittomasti Suomen perustuslakiin tekemät muutokset mitätöidään. 

Taistelu ei tule olemaan helppo, mutta itsenäisyysvoimat tulevat sen voittamaan ja sen myötä Suomi on taas meidän suomalaisten omissa käsissä ja perustuslakimme mukaisesti kansan vallan ohjaama.

Tulevaisuuden itsenäisessä ja puolueettomassa Suomessa tulevaisuuskin saadaan taas näyttämään valoisammalta kuin nyt unionistien johtamassa velkakierteeseen tuomitussa EU-Suomessa, joka on ajettu surkean taloudellisen tilanteen lisäksi myös ulkopoliittisesti hataraan ja vaaralliseen asemaan.

EU-lainsäädäntö estää kuluttajan tiedonsaannin herkästi pilaantuvan elintarvikkeen, eli kalan osalta pakottamalla suomen poistamaan omasta laistaan pyynti- tai nostopäivämäärän ilmoitusvelvollisuuden.

”Suomessa kansallinen lainsäädäntö on edellyttänyt, että tuoreen kalan pyyntipäivä ilmoitetaan kaupassa kuluttajalle.”

Maa- ja metsätalousministeriö esitti EU-asetusten rinnalle kansallista vaatimusta, jonka mukaan sekä kotimaisesta että Suomeen tuodusta tuoreesta kalasta olisi jatkossakin ilmoitettava kalan pyynti- tai nostopäivä. Asetus sai lausuntokierroksella keväällä sekä puoltavia että vastustavia lausuntoja.

Tulevaisuudessa kalan pyynti- tai nostopäivämäärän ilmoittaminen on siis täysin vapaaehtoista.

”Koska kansallinen vaatimus ei täytä EU-oikeuden vaatimusta, ei pyyntitietoja voida vaatia tuontikalasta. Vaatimuksen soveltaminen ainoastaan kotimaiseen kalaan olisi ristiriidassa elintarvikealan toimijoiden yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kanssa, Husu-Kallio sanoo.”

On todellinen mysteeri, miksi EU:ssa olevat ”viisaat” päättäjät eivät ymmärrä kuinka tärkeä kalan pyynti- tai nostopäivämäärän ilmoittaminen on kuluttajalle. Senhän pitäisi olla automaattinen vaatimus jokaisessa maassa.

Kaikkihan tiedämme että vapaaehtoisuuteen perustuvat asiat toimivat erittäin mallikkaasti kun on kyse bisneksistä.

Tähän kyseiseen suhmurointiin sopii erittäin hyvin Timo Soinilta kuultu lausahdus; ”Missä EU, siellä ongelma.” Tässä tapauksessa letkautus on kyllä erittäin osuva.

http://www.aamuset.fi/naista-puhutaan/uutiset/kuluttajalla-oikeus-tietaa-kalan-tuoreus

http://www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/kotimaa/item/119043-laki-ei-enaa-edellyta-kalan-pyyntipaivan-kertomista

Katoaako raha konkurssissa?

Raha on, kuten aiemmin olen esittänyt, pelkkä lupaus siitä, että sillä, ehkä, joskus, ehkä, saa jotain, ehkä, johonkin hintaan, ehkä. Tuolla lupauksella on yhteisön takaus. Kun takaus poistuu, lupaus lakkaa olemasta voimassa, raha lakkaa olemasta. Näin kävi mm. Suomessa viimeksi, kun eduskunta veti yhteisön takauksen pois markalta. näin rahan merkit, esim. setelit, lakkasivat olemasta rahaa, ja niistä tuli keräilykohteita (tai jätepaperia tai saunansytykettä, jos niitä on enemmän kuin keräillä halutaan).

Raha syntyy lupauksesta, jona yhteisö siis takaa. Suurin osa rahasta syntyy erilaisten pankkilaitosten, talletuspankkien, keskuspankin jne. luottotoiminnasta. Pankit luovat rahaa ”tyhjästä” antamalla lupaus, jolla ei ole reaalivastinetta. Tämä tarkoittaa, että edes pankin reaalivarallisuus ei voi toimia rahan katteena, koska tuolla reaaliomaisuudella ei koskaan ole, eikä voi olla, rahamääräistä objektiivista arvoa.

Pankkitoiminnan lisäksi rahaa syntyy myös, kun ei-pankkilaitos, yksittäinen toimija, esim. yritys tai yksilö, laatii lainvoimaisen, siirtokelpoisen velkakirjan tai -vaatimuksen, esim. laskun, velkakirjan tai vaikkapa rahamääräisen, sitovan ja siirrettävän kauppasopimuksen. Kaikki nämä ovat rahaa, niitä voidaan käyttää vaihdannan välineinä, sosiaalisen aseman takuuna tai vaikkapa poliittiseen tai taloudelliseen painostamiseen. Ne ovat kuitenkin rahaa vain, jos ne ovat lainvoimaisia, ts. ulosottokelpoisia. Niiden raha-arvo taas määräytyy joko asiakirjassa itsessään tai, jos se kiistetään, oikeusistuimessa.

Pankkien luoman rahan mekanismi on yksinkertainen: Periaatteessa asiakas hakee pankista luottoa, ja saa sen. Pankki merkitsee luoton kirjanpitoonsa saatavakseen ja antaa rahan asiakkaan käyttöön, yleensä tilisiirtokäyttöön. Raha on syntynyt tyhjästä. Kun asiakas sitten maksaa lainan pääoman pois, pankki kuittaa saatavansa ja raha lakkaa olemasta. Lainaa otettaessa siis rahan määrä kasvaa, laina maksettaessa se vähenee. Prosessi on tietysti paljon monipolvisempi, mutta periaatteessa tuo. Pankin taseeseen jää lainanannosta maksettu korvaus, korko. En puutu tässä tarkemmin tuohon mekanismiin, josta olen kirjoittanut toisaalla.

Entä yritykset, entä konkurssi.

Tilannetta voidaan kuvata yksinkertaisimmillaan mallilla, jossa on 2 pankkia ja 3 tuotannollista tai kaupallista yritystä (ei merkitystä sinänsä, mikä sektori). Mallissa on pakki A, yritykset B, C, D ja factoring-rahoitusrahalaitos E (se toinen pankki).

Yritys B lainaa pankista A 100 000 simpukkaa (rahayksikkö). Tällä rahalla yritys rakentaa tuotantolaitoksen, jolla se pyrkii saamaan rahat lähikauppayritykseltä C. Tämä taas myy B:n valmistamia koneita ja tarvikkeita konepajalle D, joka on lainannut rahaa pankilta A 100 000 simpukkaa. Yritykset käyttävät näitä rahojaan toimintansa perustamiseen ja ylläpitoon. Yritys D pyrkii myymään tuotteensa B:lle, saadakseen voittoa. Lähikauppias C ei ota velkaa, vaan luottaa hyvään maineeseensa.

Rahaa on yhteisössä nyt käytettävissä yhteensä 200 000 simpukkaa. Lähikauppias C ostaa B:ltä tuotteita luotolla, 60 pv. nto toimituksesta, pitävällä sopimuksella. Sopimuksen hinta on 50 000 simpukkaa. B toimittaa tavarat, kun ne valmistuvat, sovitusti. Aktiivisena kauppiaana C tekee D:n kanssa sopimuksen koneista, joita se tarvitsee voidakseen tuottaa tuotteita, joita myydä B:lle. Sopimuksen mukaan koneet maksava 75 000 simpukkaa ja maksuaikaa on 30 pv. nto. D suostuu, koska se tarvitsee koneita, ja koska se tietää, että se pystyy lainaamallaan rahalla hoitamaan laskun.

C on fiksu mies/nainen ja tajuaa, että tarvitsee myös käyttörahaa. Samaan aikaan factoring-rahoitusyritys E on lainannut toimintansa aloittamiseen pankista 100 000. Rahaa on nyt systeemissä siis 300 000 simpukkaa. C tarjoaa 75 000 laskuaan ko. yritykselle E (jätän tässä palkkiot sun muut pois yksinkertaisuuden vuoksi), joka suostuu rahoittamaan laskun. Vakuudeksi saatavilleen se vaatii kuitenkin yrityspanttauksen. Tämä tarkoittaa, että koko yritys C, velvoitteineen, sopimuksineen ja saatavineen, on laskun rahoittamisen vakuutena. Saamallaan 75 000:lla C maksaa laskunsa, 50 000 B:lle, jolla nyt on pankin lainaamat 100 000 ja B:n suoritus 50 000.

Tämänhetkinen rahatilanne: Pankilla saatavia 300 000, joka määrää on siis pankin liikkeelle laskemaa rahaa. Tästä on B:n käytössä 150 000, C:n 25 000 D:n 100 000 ja E:llä vielä 25 000 + C:n siirtokelpoinen saatava 75 000. Tarvittaessa E voi siirtää tämän laskun eteenpäin omien velvoitteittensa hoitamiseksi. Rahaa on siis nyt yhteensä liikenteessä 375 000 simpukkaa. Pankin lisäksi siis myös C on luonut rahaa tyhjästä.

Pankki A on siis lainannut B:lle D:lle ja E:lle, 100 000 kullekin. Lisäksi E on lainannut C:lle 75 000. B on toimittanut tavarat C:lle, joka on myynyt ne edelleen D:lle. C on maksanut laskunsa B:lle, jolla nyt on käytössään 150 000 simpukkaa, C:llä jäljellä 25 000 ja D:llä edelleen lainaamansa 100 000. Tässä on tärkeää huomata, että E:llä on rahaa tilillään 25 000 simpukkaa ja siirtokelpoinen 75 000 velkakirja, jonka se voi halutessaan käyttää velvoitteisiinsa.

Sattuu kamala tapaus! B huomaakin olevansa lähdössä eläkkeelle, ja lopettaa toimintansa. Kuultuaan tästä D maksaa paniikissa lainansa kokonaan pois pankille, jolloin 100 000 simpukkaa rahaa katoaa. Rahaa on nyt liikenteessä enää 275 000. Tämä tarkoittaa, että D ei voi maksaa laskuaan C:lle. Sillä ei ole rahaa. C hakee D:n konkurssiin. E toteaa tilanteen ja alkaa periä factoring-saatavaansa C:ltä, jolta se saa perittyä oikeusteitse 25 000 sekä yrityksen, joka oli siis panttina saatavasta. yritys on kuitenkin rahaton. Sekin tekee konkurssin. E joutuu merkitsemään saatavansa luottotappioksi, joten markkinoilta häviää rahaa 50 000 simpukkaa. Siis ilman, että kukaan on maksanut mitään kellekään, päinvastoin.

Pankki joutuu nyt likviditeettikriisiin ja irtisanoo kaikki lainansa. B maksaa omansa pois, ja sille jää käteen myyntitapahtumasta saatu 50 000. Lainan maksaminen pankille hävittää tuon 100 000 simpukka, jota siis ei myöskään ole pankilla, mikä on tässä oleellista. Myös E on ongelmissa, sillä yrityspantin arvo ja sisältö on nolla, joten sillä on vain 50 000 simpukkaa, jotka se käyttää pankkilainan lyhentämiseen. Siirtokelpoinen, lainvoimainen velkakirja 75 000 olikin vain 25 000 arvoinen. Pankilta jää saamatta 50 000.

Välitilanne: Pankille on maksettu lainoja 200 000 simpukkaa, joka siis on hävinnyt liikenteessä olevasta rahasta olemattomiin. jäljellä olisi 175 000 simpukkaa rahaa kierrossa, mutta pankki saa saatavastaan E:ltä vain 50 000, joten sen tase on miinuksella, näyttää – 50 000:a. Yrityksen liikkeelle laskema raha, siirtokelpoinen velkakirja, 75 000 on osoittautunut arvottomaksi, joten jäljellä näyttäisi olevan vain 100 000 simpukkaa. Koska tästä kuitenkin 50 000 simpukkaa on pankin miinusmerkkistä rahaa, joutuu pankki tekemään varattomana konkurssin, ja tuo 50 000 simpukkaa raha lakkaa olemasta.

Mitä kummallista tapahtuukaan seuraavaksi?

Konkurssihallinto, jolle nurin menneiden pankki A:n, yritys C:n ja D:n sekä factoring-rahoitusyritys E:n omaisuus, varat ja velat ovat siirtyneet, myy saatavien kattamiseksi ja yritysten realisoimiseksi ainoan reaaliomaisuuden, alun perin B:n C:lle myymän ja sitten D:lle siirtyneen varallisuuden, pakkohuutokaupalla. Ainoa ostaja on B, jolla on 50 000 simpukkaa. Taitavana kauppamiehenä hän huutaa kokonaisuuden itselleen yhdellä simpukalla. Näin B:llä on 49 999 simpukkaa ja kaikki reaalivarallisuus. Konkurssipesälle jää 1 simpukka, joka menee pesänhoitajan palkkioihin.

Seuraus on, että rahan arvo lähtee, täysin odotuksenmukaisesti, laskuun, sen arvo lähenee nollaa, koska ei ole enää mitään ostettavaa. Syntyy lama. Konkurssi on siis hävittänyt 75 000 simpukkaa rahaa, lainojentakaisinmaksu ja luottotappioiden kirjaaminen on hävittänyt 300 000 simpukkaa. Konkurssi on siis hävittänyt kaiken liikkeessä olevan rahan, josta vielä on jäänyt kattamatta 50 000 simpukkaa.

Eräitä johtopäätöksiä: 1) Kuten B:lle jääneet 50 000 simpukkaa osoittavat, kaikki raha _ei_ ole lainaa. Kukaan ei ole kellekään velkaa, ja silti systeemissä on rahaa. 2) Rahan kasaantuminen vähentää rahayksikön arvoa. Kun kaikki raha on yksissä käsissä, eikä ostettavaa ole, on raha arvotonta. 3) Mikä tahansa siirtokelpoinen, lainvoimainen, velkakirja on rahaa. 4) Rahalla on arvo vain, kun on jotain ostettavaa. 5) Rahayksiköllä on arvoa sitä enemmän, mitä useammalla rahaa on käytettävissä.

Tämä esitys on tietysti äärimmilleen yksinkertaistettu, eikä käytettävissä oleva tila mahdollista monimutkaisempaa kuviota. Periaate on kuitenkin koko ajan sama: Konkurssi hävittää aina liikkeessä olevaa rahaa. Samoin lainojen takaisinmaksu, maksettiin ne sitten kenelle tahansa ja oli laina kenen tahansa liikkeelle laskemaa. Ongelman ydin ei ole pankkilaitos, vaan dynamiikka, jossa pankkien konkurssit estetään. Kahden pankin (minimi) järjestelmä estäisi esitetyn tilanteen, mutta vain, jos pankin konkurssi sallitaan. Nykyinen politiikka, jossa pankin konkurssia pidetään järjestelmän tuhona, perustuu nimenomaan yhden pankin malliin, eikä siis vastaa todellisuutta. Markkinataloudessa on _aina_ enemmän kuin yksi liiketoimintaa harjoittava pankki.

Valtiovarainministeriön entinen voimakaksikko on puhunut.

Valtiosihteerin virasta eläkkeelle jäänyt Raimo Sailas kirjoitti Helsingin Sanomissa 18.10. julkaistussa kolumnissaan Suomea 1970-luvulta lähtien koetelleesta kolmesta talouskriisistä. Hän totesi, että nyt elettävä on niistä pahin. Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikön tehtävästä äskettäin eläkkeelle jäänyt Erkki Virtanen puolestaan totesi Ylen kolumnissaan 13.10., että meneillään oleva valtion velkaantuminen on varastamista seuraavilta sukupolvilta.

Erkki Virtasen laskelmat ovat hätkähdyttäviä. Hän totesi, että Suomen kansantalouden tila on bruttokansantuotteella mitattuna sama kuin vuonna 2006. Silloin valtion budjetin menot olivat 40 miljardia, eikä velaksi eletty. Ensi vuonna menot ovat 55 miljardia euroa, ja valtio ottaa menojensa rahoittamiseksi lisävelkaa viisi ja puoli miljardia, mikä on miljardin verran enemmän kuin viime vuonna.

Raimo Sailas puolestaan kirjoittaa kolmesta kriisistä, jotka minäkin olen kansanedustajana ja ministerinä kokenut. Hän väittää, ettei näitä kriisejä ollut mahdollista ennakoida eikä voida seuraavaakaan. Sailas varoittaa siitä, että seuraavaa kriisiä ajatellen taloutemme on todella kehnossa kunnossa.

Yhdyn lähes kaikkeen siihen, mitä valtiovarainministeriön entiset voimamiehet kolumneissaan esittävät. Sitä Sailaksen väitettä en kuitenkaan niele, että kriisit eivät olisi olleet ennakoitavissa.

1970-luvun lama liittyi ensimmäiseen öljykriisiin. Se oli ennakoitavissa ainakin meille, jotka olimme lukeneet Rooman klubin raportin ”Kasvun rajat”. Ajankohta ei toki ollut ennustettavissa.

1990-luvun alun lama oli suoraa seurausta ”vahvan markan” talouspolitiikasta. Talouspolitiikan suunnasta käytiin taistelua vuoden 1987 eduskuntavaalien yhteydessä. Mauno Koiviston kätilöimä sinipunahallitus perustettiin nimenomaan vahvan markan talouspolitiikkaa toteuttamaan. Minun johtamani Keskusta sitä vastusti.

Sailas panee kriisin syyksi pankkien luotonannon räjähtämisen, mikä johti valtavaan kuplaan kiinteistö- ja asuntomarkkinoilla. Toinen syy oli ”vetelä” palkkapolitiikka. Sailaksen mielestä silloinen Holkerin-Sorsan hallitus laiminlöi oman tonttinsa hoitamisen finanssipolitiikalla, kun Suomen Pankki liberalisoi raha- ja pääomamarkkinoita 1980-luvulla.

Kriisin juurisyy oli kuitenkin vahvan markan politiikka. Se yhdistettynä raha- ja pääomamarkkinoiden vapauttamiseen johti talouden pahaan ylikuumentumiseen.

Yritykset saivat ensimmäisinä oikeuden ottaa ulkomaista luottoa. Kun markan yliarvostusta puolustettiin korkeilla koroilla, yritykset korvasivat nopeaan tahtiin kotimaiset luotot ulkomaisilla. Pankit tulivat pullolleen rahaa ja alkoivat tyrkyttää sitä sekä yrityksille että kotitalouksille. Tämä tilanne ei ollut mitenkään finanssipolitiikalla hallittavissa.

Vahvan markan politiikkaa jatkettiin vuoden 1992 loppupuolelle saakka, jolloin markan yliarvostus hallitsemattomalla tavalla purkautui. Vahvan markan politiikka johti pankkikriisiin, laajamittaisiin konkursseihin, suurtyöttömyyteen, valtion nopeaan velkaantumiseen ja koviin julkisen talouden leikkauksiin.

Tästä ei mitään opittu, vaan Suomi vietiin Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön johdolla jopa perustuslakia rikkoen ilman kansanäänestystä ja vain tiedonantomenettelyä käyttäen yhtenäisvaluutta euroon.

Suomi on kärsinyt kuulumisestaan euroalueeseen enemmän kuin useimmat muut jäsenmaat. Tämän osoittaa erityisen selvästi vertailu Ruotsiin. Sen kansantalous on kasvanut vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen jo runsaalla kymmenellä prosentilla, kun Suomen kansantalous on vastaavana aikana supistunut noin viidellä prosentilla.

Suomi on kärsinyt euron jyrkistä kurssivaihteluista dollariin nähden. Kun euroon oli siirrytty, se devalvoitui noin kolmanneksella 1.2 dollarista 0.8:aan. Tämä oli liian alhainen kurssitaso Suomen taloutta ajatellen, joka ylikuumentui. Osake-, kiinteistö- ja asuntomarkkinoille syntyi samankaltainen kupla kuin vahvan markan politiikan kaudella. Kustannukset kohosivat. Kaiken kruunasi vuoden 2007 ”vetelä” palkkaratkaisu, jonka Sailaskin kolumnissaan mainitsee.

Alkuvuosina voimakkaasti devalvoituneen euron dollarikurssi nousi kaksinkertaiseksi 1.6 dollariin. Toteutui siis sadan prosentin revalvaatio. Ja tämä tapahtui juuri ennen vuoden 2008 finanssikriisiä ja kansainvälistä lamaa.

On totta, ettei vuoden 2008 finanssikriisiä voitu ennakoida, mutta se tiedettiin, että jäsenyys yhtenäisvaluutassa saattaisi olla kohtalokasta Suomen kaltaiselle maalle. Puhuttiin epäsymmetrisistä shokeista. Keskusta vastusti euroalueeseen liittymistä nimenomaan taloudellisista syistä. Minä vastustin sitä senkin vuoksi, että jäsenyys veisi meidät ylikansalliseen ja yhteisvastuulliseen liittovaltioon.

Ne, jotka ajoivat Suomen euroalueeseen, ovat väittäneet, ettei ero Ruotsiin nähden johdu eurosta. Kyllä se siitä pääosin johtuu. Jos Suomella olisi ollut Ruotsin tapaan kelluva valuutta, se olisi heikentynyt sekä kansainvälisen laman että muiden epäsymmetristen shokkien vuoksi. Tämä olisi turvannut kilpailukykymme. Olisimme päässeet samankaltaiselle kasvu-uralle kuin Ruotsi.

Milloinkahan Sailas ja Virtanen ryhtyvät kannattamaan Suomen eroamista euroalueesta? Vain se näyttää pelastavan Suomen.

YK:n päivänä Suomen sinivalkoinen ristilippu liehuu lippusaloissa ilmentämässä kansallista vapauttamme ja arvojamme ja kertomassa siitä että kuulumme laajassa mitassa koko maailman perheeseen Yhdistyneisiin Kansakuntiin, rauhanturvaamisen, kansojen välisen tasa-arvon ja maailmanrahan turvaajaan. YK:n rinnalle on toisen maailmansodan jälkeisen ajan rakennettu eurooppalaista rauhaa ja hyvinvointia turvaavaa järjestöä, joka nykyään tunnetaan Euroopan Unionina ja johon myös Suomi on kaksi vuosikymmentä kuulunut.

Mikä on YK:n ja EU:n Suomelle antama turva?
Jos verrataan ensimmäisen maailmansodan raunioille syntynyttä Kansainliittoa Yhdistyneisiin Kansakuntiin, niin viimeksi mainittu on onnistunut elämään Kansainliittoa pitempään. Kansainliiton epäonnistumisen syyksi on syystäkin sanottu Saksalle Versaillesin rauhassa langetettua ylivoimaisen raskasta sotakorvausten taakkaa. Saksan velkojen maksu voittajien tahdon mukaisesti toteutuessaan olisi jatkunut 1980-luvun lopulle saakka. Tästä taakasta Saksan kansan vapautti diktaattori Adolf Hitler kuitattuaan velat lumeen tultuaan valtaan 1933. Ovatko Euroopan valtioiden nykyiset hirmuiset velat uusien diktatuurien siemen?

1930-luvulla diktatuurit valtasivat alaa Euroopassa. Saksa, Neuvostolitto, Italia ja Japani johtivat maailman uuteen sotaan, johon Euroopan demokratiat eivät olleet valmiit. Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat Euroopan etupiireihinsä. Suomi ja Baltian maat sekä Itä-Puola merkittiin siinä Neuvostoliiton voittosaaliiksi.

Suomi taisteli talvisodan ja säilytti itsenäisyytensä. Neuvostoliiton ja Saksan saartamana Suomi valitsi kanssasotijakseen Saksan. Sotaan liittyessään Suomi siirsi odotettavissa olevan Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan pois Suomen maaperältä ja tulevan rauhansopimuksen varalta otti pantikseen Itä-Karjalan. Se oli viisautta.

Saksan luhistuminen ja Neuvostoliiton voitto idässä houkutteli Stalinin pyrkimään Suomen lyömiseen Karjalan Kannaksella. Suomi pysäytti sen hetkisen maailman mahtavimman diktatuurin sotakoneiston, menetti voittomaitaan ja senkin osan Suomea Petsamon korkojen kanssa, joita se oli lähtenyt 1941 valloittamaan takaisin. Se oli urhoollisuutta ja sankaruutta.

Suomi sai maksettavakseen raskaat sotakorvaukset. Ne Suomi maksoi ja kykeni sijoittamaan 420.000 oman kansan evakkoa, kykeni jälleenrakentamaan maan, kasvattamaan suuret ikuokat, hoitamaan sotainvalidinsa ja -veteraaninsa ja nostamaan maan Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja YK:n eturvin rauhanturvaajien joukkoon. Suomi on ollut turvaneuvoston jäsenenä ja merkittävän kehitysavun antajana ja nykyisin maahantulijain vastaanottajana. Suomi on rauhantahtoinen maa, mutta ärsytettynä ja kiusattuna vapaudentahdossaan räjähtävä ja kuolemaa halveksiva.

Syystä sinivalkoinen ristilippu liehuu! Ristilippu liehuu kaikkein muidenkin Pohjoismaiden saloissa kertoen vapautta rakastavan Pohjolan yhteisistä aatteista, joissa keskeisenä on kristillinen humanismi.

Suomen, Pohjoismaiden ja Viron kansoja elähyttää yksilöllisyys, mutta samalla vankka yhteisöllisyys kun on kysymys oman kansan yhteisvastuusta. Esihistoriallisen kauden kulttuurimme pohjalle on rakentunut keskeisiä osia historiallisen ajan antiikin Kreikan ja Rooman valtiollisesta ja kristillisestä kulttuurista. Olemme suomalaisia ja meillä on suomalainen kulttuuri. Olemme koko historiallisen aikamme olleet eurooppalaisia; Eurooppaa ei enää tarvitse ”tuoda”. Kristillisyyden keskeinen ajatus on läpi ihmiselämän ulottuva iäisyysnäkökulma ja sen korostama vastuu itsestämme, perheestämme, yhteisöstämme, kirkostamme ja valtiostamme.

Nämä arvot ovat tulleet mitatuiksi lukuisissa sodissamme. Viime sodissamme ne kiteytyivät sanoihin koti, uskonto, isänmaa. Ne ovat säilyneet sielumme sopukoissa tähänkin asti.

Kestävätkö siis suomalaiset, eurooppalaiset ja amerikkalaiset, sanalla sanoen valkoisen miehen arvot tämän ajan kansainvaelluksessa? Mielestäni kestävät, jos pysymme itsellemme uskollisina. Kestävimmät kansainvaellukset viimeksi kuluneen vuosituhannen aikana ovat tapahtuneet kuljettaessa idästä länteen suunnilleen omilla tutuilla leveyspiireillä pysyen.

Euroopan Unionin ja Amerikan Yhdysvaltain nykyiset ongelmat näyttävät johtuvan siitä, että väestöpaine etelästä pohjoiseen on ollut liian nopea ja liian vankka. Tulijain sopeutuminen ei kovin hyvin onnistu.

Tästä olisi uskallettava vetää riittävän selkeät johtopäätökset myös Suomessa. Euroopassa ja muissa Pohjoismaissa näitä selkeyttäviä päätöksiä tehdään koko ajan.

YK ja EU ovat juuri niin vahvoja kuin niiden keskeisimmät maksajat ovat ja siitä millainen maksajien maksuhalu on. YK:n ja EU:nkin perusongelma on jo kauan ollut se, että rikkaimmille maksajille sälytetyt laskut eivät ole oikeassa suhteessa siihen, minkä maksajat kokevat oikeudenmukaiseksi. Tämä on myös Suomen kenties suurin kansallista yhtenäisyyttämme uhkaava tekijä.

Onko EU:ssa muhimassa kieliriita virallisista unionin kielistä?  Näin voisi päätellä lukiessa Politico-lehdessä olevaa artikkelia.  Brexitin toteutuessa on Danuta Hübnerin, johtajana Euroopan parlamentin perussopimusvaliokunnassa (AFCO), mukaan poistettava englannin kieli EU:n virallisista kielistä, sillä yksikään muu jäsenmaa ei ole ilmoittanut maansa kieleksi kyseistä kieltä.  

Hübner on sanonut  "Irlanti on ilmoittanut gaelin kielen, ja Malta maltan kielen, joten englanti on vain Britannian ilmoittama virallinen kieli."

Tosin Hübner on lisännyt tuohon sanomaansa sen, että englannin kieli on yksi yleisimmistä työkielistä Euroopan unionin toimielimissä ja jota yleisimmin myös EU:n virkamiehet käyttävät. 

Komissio on jo UK:n Brexit päätöksen jälkeen alkanut käyttämään ranskan ja saksan kieltä useammin ulkoisessa viestinnässään.  Näin on todennut Wall Street Journal kirjoituksessaan. 

Mitä tämä kieliriita toteutuessaan sitten merkitse suomalaisille?  Ilmeisesti sitä, ettei asiakirjoja ja dokumentteja tulla saamaan englanniksi vaan pääosin ranskaksi ja saksaksi.  Ehkäpä Italia saa oman vaateensa läpi ja pääsee englannin tilalle Euroopan Unionin yhdeksi viralliseksi kieleksi.  Taitaa kuitenkin olla suomalaisissa eniten juuri englannin kielen osaavia, joten englannin poistuessa virallisista kielistä tulemme saamaan entistä vähemmän ensikäden aitoa tietoa EU:n suunnalta juuri englanniksi.  

Oli miten oli, niin britit tullevat vielä kiittämään Brexit-äänestystuloksen tuomaa eroa EU:sta.  Maalle kun kyselyjen mukaan merkitsee enemmän maan oma kuin EU:n sanelema maahanmuuttopolitiikka.  Vasta toisella sijalla näyttäisi olevan EU:n sisämarkkinat.  Saksa kun näyttäisi olevan kaikista suurin häviäjä Britannian erosta, sillä Saksa on suurin viejämaa Britteihin.  Miten mahtavatkaan sakasalaiset yritykset ottaa vastaan EU:n asettamat ennakkoehdot UK:lle sisämarkkinoille pääsemiseen (vapaa liikkuminen)?  Saksalaisille yrityksille kun eivät merkitse mitään Britannian luomat lait vapaalle maahanmuutolle, jota komissio pitää yhtenä tärkeimpänä sisämarkkinoille pääsyn ehtona.

Ja se tärkein, jossa UK:lle ei ole EU:n virallisilla kielillä suurtakaan merkitystä eron jälkeen.  Kauppaa käydään myös EU:n ulkopuolella ja missä määrin, se riippuu briteistä itsestään. Erolla EU:sta britit haluavat säilyttää oman maansa identiteetin, haluavat itse päättää mansa asioista, kuten maahanmuuttopolitiikasta ja sosiaaliturvasta ilman EU:n sanelua. 

Muita lähteitä;

http://yle.fi/uutiset/3-9031979

http://yle.fi/uutiset/3-8676555

http://www.savonsanomat.fi/kotimaa/Yle-Joka-kolmas-suomalainen-haluaa-as...

"Peräti kolmasosa suomalaisista haaveilee kodista maaseutuidyllissä, sillä 30 prosenttia vastaajista asuisi mieluiten maaseudun haja-asutusalueella."

"Pikkukaupunkiin tai taajamaan haluaisi muuttaa 28 prosenttia suomalaisista."

"Vain 11 prosenttia pitää suuren kaupungin keskustaa parhaana asuinpaikkana"

Jos 6/10 haluaa asua haja-asutusalueella, tai pienessä kaupungissa ja 1/10 suuren kaupungin keskustassa, niin miten on mahdollista, että me vielä olemme EU:ssa ja miten meillä voi olla kaikkien aikojen Kokoomuslaisin hallitus?

Eikö ihmiset tiedä, että ketä, tai mitä äänestävät, vai miten näin nurinkurinen tilanne voi syntyä?

Vai johtuuko se siitä, että ei ole ketä äänestää, kun kaikki nykyiset puolueet tukevat tuota maaseudun alasajoa ja kaiken keskittämistä kasvukeskuksiin?

Sain eilen kunnian keskustella EU:n tulevaisuudesta kustantaja Docendon järjestämässä paneelissa Helsingin Kirjamessuilla. Kiitän Docendoa erinomaisesta kirjasta Järistyksiä Euroopan unionissa, johon on kirjoittanut muun muassa kansanedustaja Sampo Terho (ps).

Tässä puheeni, jonka pidin keskustelutilaisuudessa Brexitistä ja EU:n tulevaisuudesta:

Elämme uudessa ajassa. Kansakuntien Eurooppa on herännyt horroksesta. Erilaiset EU-kriittiset puolueet ovat saaneet voittoja sekä kansallisissa vaaleissa että europarlamenttivaaleissa. Aina on toivoa sille, joka uskoo.

Suomessa asiantuntijat laittoivat panoksensa siihen, että EU-eroa haluavat britit häviävät. Iso-Britannian EU-kriittisyyttä on aliarvioitu järjestelmällisesti. Suomalaisia EU-kriitikoita on kautta vuosien pilkattu ja vähätelty. Kuten Sampo Terho kirjoittaa tuoreessa kirjassa Järistyksiä Euroopan unionissa, EU:n yhdentymiskehityksen varoittajat leimattiin moraalittomiksi nationalisteiksi ja sodanlietsojiksi, jotka hajottivat pyhää rauhanprojektia. Nyt terve ylpeys on palannut sydämiimme. 

Yli 17 miljoonan britin valinta jättää EU on mandaatti vaiheittaiselle kansallisen itsemääräämisoikeuden palauttamiselle. Useat tällä hetkellä voimassa olevat käytännöt pysyvät vielä voimassa, eikä mikään muutu yhdessä yössä. Kuten europarlamentaarikko ja yksi tunnetuimmista Leave-kampanjan keulakuvista Daniel Hannan asian kiteyttää, ”Iso-Britannia on valinnut tien kauemmas EU:n poliittisesta unionista ja kevyemmän järjestelyn, joka perustuu kaupankäyntiin”.

Iso-Britannialle tuomiopäivän kelloja soittavat pelkäävät markkinoiden epävakautta ja maahanmuuttopolitiikkaan liittyvien EU:n kanssa käytävien neuvottelujen lopputulosta. Britannian uudesta asemasta toiveikkaammat ovat tyytyväisiä mahdollisuuteen luoda maalle oma sääntely, joka palvelee elinkeinoelämän tarpeita. Todennäköisesti eron jälkeen alkaa verokilpailu manner-Euroopan kanssa.

Alustavat arviot Brexitin jälkeen ovat jopa lupaavia ja eivät ainakaan sellaisia tuomiopäivän tummia pilviä, joita oli epäilty. Kauppojen myynti heinäkuussa oli parempaa kuin koskaan sitten vuoden 2002 heinäkuun, mikä nosti Citigroupin Economic Surprise –indeksin parhaaseen tulokseensa vuoden 2013 jälkeen. Indeksi mittaa sitä kuinka vahvaa tutkimustieto markkinoiden toiminnasta on suhteessa analyytikkojen arvioihin. Työttömyysaste laski kuukausina ennen kansanäänestystä ja myös kuukausina sen jälkeen. Työttömyysprosentti on alimmillaan sitten vuoden 2005 eli noin viidessä prosentissa. Kuluttajamarkkinat vetivät hyvin kun kauppaa käytiin heinäkuussa 5,8 prosenttia enemmän kuin viime vuonna vastaavaan aikaan.

Ei kuulosta kansalta, joka on shokissa kansanäänestyksen jälkeen. Kuten ekonomisti Martin Beck kirjoittaa, ”yli 17 miljoonaa brittiä äänesti Brexitin puolesta ja he ovat kaikki kuluttajia. On erikoinen ajatus, että nämä ihmiset yhtäkkiä ajattelisivat, että voi Luoja, mitä olenkaan tehnyt, vähennän kulutustani”.

Jos on sitä mieltä, että itsenäinen Iso-Britannia ei pärjää, on syytä pohtia sitä, että millaisesta maasta oikein on kyse. Iso-Britannia on maailman viidenneksi suurin talous. Se on osa 53-jäsenen Kansainyhteisöä. Iso-Britannialla on pysyvä paikka YK:n turvallisuusneuvostossa ja se on Naton jäsenmaa, yksi maailman johtavia sotilasmahteja. Iso-Britannia todennäköisesti solmii vapaakauppasopimuksen Yhdysvaltain kanssa ennen kuin EU pystyy tekemään saman. Yhdysvaltain presidentti Barack Obama pyörsi heti kansanäänestyksen jälkeen puheensa siitä, että Iso-Britannia olisi ”jonon hännillä” vapaakauppasopimuksesta neuvoteltaessa.

Katson että Iso-Britannia kyllä pärjää, mutta entä EU? Organisaatio joka aloitti keskittyen hiileen ja teräkseen 1950-luvulla on nyt muuttunut poliittiseksi unioniksi, joka vaikuttaa kaikkiin elämänalueisiin. EU:n keskeisiä johtohenkilöitä ei valita kansanvaltaisesti, ja nämä samat harvainvaltaisesti valitut johtajat ajavat julkisesti Euroopan liittovaltiota. Sen kaltainen integraation syventäminen tarkoittaisi EU:lle lopun alkua.

Väitetään, että britit päättivät erota EU:sta, koska he ovat tietämättömiä. Päinvastoin. Britit eroavat EU:sta, koska tietävät varsin hyvin mihin suuntaan unionia ollaan viemässä. Iso-Britannia yritti muokata EU:ta mieleisekseen useamman vuosikymmen ajan. Lopulta kärsivällisyys ja ymmärrys loppui. Kansalaismielipiteen väheksyntä sai huippunsa viime vuosikymmenellä, kun EU:n perustuslaki eli Lissabonin sopimus runnottiin läpi vastustuksesta huolimatta. Pääministeri David Cameronin laihalti uudistettu sopimus EU:n kanssa oli sellainen kotiintuliainen, että useat uudistunutta EU:ta kannattaneet britit menettivät uskonsa.

EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker kutsui alkusyksystä puheessaan valtioiden rajoja poliitikoiden ”huonoimmaksi keksinnöksi koskaan”. Tällaista omanarvontuntoiset britit ovat joutuneet kuuntelemaan samaan aikaan kun väestö on hyvin huolissaan hallitsemattomasta maahanmuutosta. Kuka tarvitsee vihollisia kun on tällaisia ystäviä?

Suomi ei saa olla EU:n ajopuu. Brexit-neuvottelut kestävät vähintään kaksi vuotta, ja se antaa meille arvokasta aikaa käydä keskustelua siitä, että millaisessa unionissa voimme olla jäsenenä. Eduskunnan Iso-Britannia-ystävyysryhmän varapuheenjohtajana toivon, että Suomi antaa Britannialle täyden tukensa neuvotteluissa EU-erosta eikä lähden minkäänlaiselle rankaisemisen linjalle.

Euroopan unioni kehittyi väärään suuntaan Maastrichtin sopimuksen myötä 1990-luvun alussa. Voin hyväksyä talous- ja vapaakauppa-alueen, mutta liittovaltioksi muuttuvaa poliittista unionia ei yksikään kansanvallan ystävä voi kannattaa. EU voidaan joko uudistaa tai siitä täytyy lähteä. EU:n on hylättävä ajatus jatkuvasta yhdentymisestä, jossa ei välitetä yhdentymisen toimivuudesta. EU:n on keskityttävä talouden edistämiseen. EU:n on oltava perusteiltaan kauppaliitto.

Iso-Britannia taisteli toisen maailman sodan aikana koko Euroopan vapauden ja demokratian puolesta. Uskon että jälkipolvet katsovat tätä aikaa samoin kuin me katsomme ihaillen sitä Iso-Britanniaa, joka vuosikymmeniä sitten pelasti koko Euroopan. Eurooppa on pelastettava EU:lta, joka yrittää tasapäistää maanosan monimuotoiset kansallisvaltiot ja kulttuurit.

Minulle ja lukuisille muille eurooppalaisille 23. kesäkuuta on uusi Eurooppa-päivä.

Brexitin jälkilöylyt sen kuin kuumenevat. Nyt Britanniassa oikeus on määrännyt, että maan hallitus ei pysty aloittamaan maan eroneuvotteluita (artikla 50) ilman parlamentin hyväksyntää. Tämä herättää melkoisia kysymyksiä. Mitä tulee parlamentti nyt tekemään? Entä meneekö hallituksen valitus oikeuden päätöksestä läpi? Jos parlamentilla on valta kumota kansanäänestyksen tulos, mikä pointti on sellaisia ylipäätänsä järjestää? 

Joka tapauksessa on selvää, että tämä oikeuden päätös vihastuttaa ihmisten mieliä Britanniassa, ja jopa muuallakin Euroopassa. Se antaa bensaa liekkeihin sille ajattelulle, että jokainen EU-eliitin vastainen äänestys voidaan tarvittaessa kiertää. Demokratia ja Euroopan unioni tuntuvat jatkuvasti karkaavan entistä kauemmaksi toisistaan. 

Nyt vaan toivomme, että parlamentin jäsenillä löytyy sen verran kunnioitusta kansanäänestyksen tulosta kohtaan, että äänestävät sen mukaan. Jos eivät, vihaisten EU-kansalaisten joukko sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Mitä siitä seuraa? Ei ainakaan vakautta. 

"Eu on vastuuton ja epädemokraattinen organisaatio, joka muistuttaa päivä päivältä enemmän entistä kommunistista hallintoa, jonka alla itä-Eurooppa oli."

Tämän kertoi Tsekkien entinen presidentti Vaclav Klaus internet protaalille www.Breitbart.com viime lauantaina.

Kiitos

Hämis

Navicare necesse est, vivere non.

Merenkulku on välttämätöntä, eläminen ei. Antiikin ajan Välimeren kauppamerenkulusta tuttu slogan merenkulun tärkeydestä yksittäisten merimiesten henkeä säästämättä on saanut uuden sisällön. Tuottoisaa kauppaa käyvät nyt ihmissalakuljettajat. He ovat havainneet bisnesmahdollisuuden Lähi-idän ja Afrikan jatkuvien ja syvenevien kriisien ajettua ihmiset pakolaisuuteen. Epätoivoisina kotimaansa ja kotinsa jättävät ihmiset hakeutuvat sinne, mistä kuulevat puhuttavan ihmisoikeuksien ja rauhan ja hyvinvoinnin maana.

Hakeutuminen Lähi-idän ja Afrikan puolelta Eurooppaan tapahtuu meren yli. Salakuljettajat myyvät veneitä, kuljetuspalveluja, keinoja kulkea Välimeren yli pohjoiseen, Italiaan, Maltalle, Kreikkaan. Yksilöt ja perheet maksavat suuria summia paikasta veneessä, jonka merikelpoisuus ei ole kummoinen ja johon lastataan aivan liian suuri määrä matkustajia. Osa veneistä ei koskaan pääse perille veneen huonon kunnon, heikentyneen sään tai liian suuren ylikuorman johdosta. Välimerestä on tullut hautausmaa sadoille parempaa elämää etsineille. Merestä EU:n rannalla poimitaan ruumiita, pelastusliivejä ja kumiveneitä.

Tätä katsoessa on vaikea uskoa, että pakolaiset olisivat kevein mielin liikkeelle lähteneitä elintasoshoppareita, jotka aivan hyvin voisivat jäädä kotiinsa tai ainakin kotimaahansa. Kun moderni tiedonvälitys kertoo pakolaisille Euroopan maista, niiden elintasosta ja yhteiskuntien rakenteesta, on selvää, että pakolaisilla on tieto myös riskeistä, joita salakuljetukseen heikkokuntoisilla aluksilla liittyy. Silti, vaikka he tietävät riskin, he astuvat laivaan tai veneeseen ja toivovat parasta. He tietävät, että enemmän kuin puolet yrittäneistä pääsee meren yli.

Osa on myynyt lähes koko omaisuutensa voidakseen järjestää salakuljettajien avulla matkan EU:n alueelle turvapaikkaa hakemaan. Jotkut ovat reissanneet koko Euroopan halki ja saapuneet Suomeen Tornion kautta. Pitkän prosessin jälkeen he ovat sen edessä, että viranomaiset ja lopulta hallinto-oikeus toteavat, ettei heillä ole oikeutta oleskelulupaan pakolaisuuden tai toissijaisen suojelun perusteella. Heidät käännytetään takaisin kotimaahansa. Omaisuuden myynnistä saadut rahat ovat menneet hukkaan. Ostettu arpa osoittautuu tyhjäksi, ”ei voittoa” arvaksi.

Saksan sisäministeriössä on syntynyt ehdotus, että EU muuttaisi pakolaispolitiikkaansa radikaalisti. Welt am Sonntag -lehti kertoo Saksan sisäministeriön ehdottavan, että Afrikasta tulevat pakolaiset pitäisi pysäyttää jo Välimerellä ja palauttaa kotimaihinsa, ennen kuin he pääsevät Eurooppaan. Turvapaikkahakemukset voitaisiin käsitellä jo lähtömaassa, ja hyväksytyn päätöksen saaneet kuljettaa turvallisesti Eurooppaan.

Malli muistuttaisi Australian tiukkaa linjaa, joka on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä ihmisoikeusjärjestöjen taholta. Australia poimii venepakolaiset ja kuljettaa heidät esimerkiksi Nauru saarelle, johon on perustettu pakolaisleirejä. Pakolaiset jäävät jumiin vuosikausiksi epäinhimillisiin oloihin aivan muualle kuin mihin pyrkivät. Kohtelu on epäinhimillistä, mutta politiikka on johtanut Australiaan suuntautuvan ihmissalakuljetuksen ja venepakolaisuuden vähenemiseen.

Saksan sisäministeriö arvioi, että uuden linjauksen avulla pystyttäisiin torjumaan ihmissalakuljetusta ja vähentämään pakolaisten turvautumista hengenvaaralliseen merimatkaan.

Jotta Saksan sisäministeriön linja voisi toimia, tulisi EU:n kyetä perustamaan riittävä määrä lähetystöjä tai edustustoja keskeisiin naapurimaihinsa pakolaisten hakemusten asianmukaista käsittelyä varten. Eurooppaan haluavat voisivat hakeutua näihin lähetystöihin, jolloin kielteinen päätös ei tulisi vasta pitkän ja epätoivoisen matkan jälkeen vaan lähempänä lähtömaata. Turvapaikkaan oikeutetuille järjestettäisiin turvallisia reittejä EU:n alueelle. Tämä vaatisi EU:lta yhteisten resurssien osoittamista ja yhteistä käsitystä turvapaikan ja toissijaisen suojelun kriteerien soveltamisesta.

Mikään järjestelmä ei kykene kokonaan pysäyttämään ihmisten liikkumista pakolaisina tai siirtolaisina maasta toiseen. Mutta turvapaikkahakemusten käsittelyn parempi organisointi EU:n yhteisin ponnistuksin vähentäisi ihmissalakuljetusbisneksen mahdollisuuksia ja pakolaisten hukkumisia Välimereen. Vähemmän kaaosta, enemmän inhimillisyyttä.

Jos tämä on mahdotonta toteuttaa, tulee käyttää toista keinoa pakolaiskysymyksen ratkaisemiseen. Tulisi nostaa merkittävästi ns. kiintiöpakolaisten määrää. Tulisi rohkeammin ottaa pakolaisleireiltä valittuja ja kiistatta turvapaikkaan ja suojeluun oikeutettuja henkilöitä. EU:n mahdollisuudet yhdessä tällä keinoin pienentää järjestäytymättömän pakolaisviran painetta ovat merkittävät, jos poliittista tahtoa löytyy. Nykyinen hallitsematon tilanne on epäinhimillinen ja lisäksi synnyttää kasvavan poliittisen ongelman Euroopan sisälle.

Saksan sisäministeriön avausta ei kannata minusta tyrmätä suoralta kädeltä. Mutta on tärkeätä, ettei lähdetä toteuttamaan mitään Australian mallia venepakolaisten sijoittelussa hätäisesti kyhättyihin pakolaisleireihin kolmansissa maissa ja epäinhimillisessä kohtelussa.