Britannia ja EU-27 ovat saaneet neuvotelluksi erosopimuksen ensin mainitun lähtemisestä EU:sta. Se säätelee, kuten on oikein huomautettu, mutta ei välttämättä laajalti ymmärretty, vain itse eroon liittyviä oikeuksia ja velvollisuuksia, ei sitä, mille pohjalle Britannian ja EU:n suhteet tulevaisuudessa perustetaan. Kokonaan nämä kaksi asiaa, erosopimus ja tuleva suhde, eivät tosin voi olla erillisiä, mutta niiden ero on kuitenkin selvä ja syytä aina muistaa. EU27 on hyväksynyt komission Britannian kanssa neuvotteleman erosopimuksen ja tulevaa suhdetta koskevan väljän poliittisen julistuksen, jonka ydinsanoma näyttäisi olevan, että se tulee olemaan vapaakauppasopimukseen perustuva. Lähiviikot tai ehkä kuukaudet näyttävät, miten tälle ”diilille” käy Britannian puolella.
585-sivuinen erosopimus on massiivinen asiakirja, vaikka riviväli näyttää olevan aika harva ja paljon tekstiä tarvitaan termien määrittelyyn ja muuhun sellaiseen ennen kuin päästään käsiksi varsinaiseen asiasisältöön. Se ei houkuttele perusteelliseen tutustumiseen, varsinkin kun on epävarmaa, tuleeko se koskaan voimaan. Erinäisiin eroprosessin yksityiskohtiin olen ottanut kantaa jo monta kertaa, Facebookissa vielä aivan viime aikoinakin. Yksi sopimusta pikaisesti silmäillessäni mieleen tullut asia, jota en ollut tullut ajatelleeksi enkä ole nähnyt kenenkään muunkaan ajatelleen, oli, että tässä on nyt mallisopimus myöhemmillekin eroille, jos niitä eteen tulee. Sen olemassaolo voi sekä alentaa (tai ehkä nostaa?) psykologista kynnystä eron ottamiseen että varmasti tekee erosta neuvottelemisen paljon yksinkertaisemmaksi.
Brexitin alullepanon syissä ja sen kuluessa tehdyissä virheissä riittää varmasti historioitsijoilla ja muilla asianharrastajilla pohtimiista vuosikausiksi, kunhan ensin johonkin lopputulokseen päästään. Tässä vaiheessa on ehkä hyödyllisempää kohdistaa huomio siihen, mihin tässä irrationaalisessa ja absurdissa, tietämättömyyden, tahallisten ja tahattomienkin väärinymmärrysten ja trollaustyyppisen demagogian täyttämässä prosessissa on nyt päädytty ja mitä vaihtoehtoja on edessä.
Jo nyt voidaan vetää johtopäätös, että moni asia, jota alussa pidettiin kaikkein vaikeimpiin kuuluvana, ei sitä ollutkaan. Britannian maksettavaksi tuleva ”eroraha” eli sen tekemät budjetti- ja muut sitoumukset, joita sen on kunnioitettava erostaan huolimatta ja joihin erosopimuksen arveltiin kaatuvan, saatiin sovituksin suhteellisen vaivattomasti. Ne ovat suorastaan hämmästyttävästi kadonneet eron seurauksia koskevasta väittelystä siihen nähden miten suurta melua niistä aikoinaan pidettiin. Toisaalta eroraha varmaan palaa kuvaan, jos päädytänkin eroon ilman mitään sopimusta.
Myöskään maassa jo asuvien EU-maiden kansalaisten asema Britanniassa eron jälkeen (ja Britannian kansalaisten asema EU:ssa), josta niin paljon melua pidettiin, ei ollut lopulta mikään ongelma. Arvelinkin, ja oikeassa olin, että ainoa mahdollinen tapa ratkaista asia on säilyttää heidän oikeutensa.
Sen sijaan kolmas asia, joka identifioitiin kiistakapulaksi jo varhaisessa vaiheessa, Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan raja, osoittautui juuri niin pahaksi ongelmaksi kuin arveltiinkin, itse asiassa pahemmaksikin. Se on myös erosopimuksessa mukana olevista asioista eniten tulevaan EU:n ja Britannian väliseen sopimussuhteeseen vaikuttava asia, millainen tuo suhde tuleekaan olemaan. Se on asia, jossa EU:lle niin ominainen valitettava mutta myös välttämätön taipumus, epämääräisten, monella tavalla tulkittavissa olevien kompromissien väsääminen, ei onnistu. Tulliraja on tulliraja eikä sen tosiseikan ympäri, että tulliraja on ”kova raja”, ole löytynyt kiertotietä. Tämä koskee kaikkia tullirajoja, mutta Pohjois-Irlannin tapauksessa asia on vielä vaikeampi, koska myös ihmisten liikkuminen tuon rajan yli vapaasti on oleellinen osa parikymmentä vuotta sitten aikaansaatua Pohjois-Irlannin de facto sisällissodan rauhanratkaisua.
Erosopimukseen sisältyvän siirtymäajan tai ”täytäntöönpanoajan” kuten sitä on Britannian puolelta haluttu nimittää, kaikkia syitä saati seurauksia ei julkisen debatin valossa tule helposti arvioineeksi tarpeeksi kokonaisvaltaisesti. Kyse on tietenkin siitäkin, mitä eniten korostetaan, että ostetaan aikaa neuvotteluille, joita tarvitaan EU:sta eronneen Britannian ja EU:n suhteiden järjestämiseksi. Kyse on myös, vaikka sitä ei ihan niin paljon korosteta, jäsenyysvelvoitteiden ja -oikeuksien kertakaikkisen lakkaamisen vaikutusten pehmentämisestä. Kyse on edelleen siitä, että mainittu Pohjois-Irlannin rajakysymyksen ratkaisemattoman ongelman kohtaaminen voidaan lykätä tuonnemmaksi pitämällä Britannia EU:n tulliliitossa ja sisämarkkinasäädösten soveltamisen piirissä (pääosin). Kaikki totta mutta ei koko totuus.
Viime kädessä siirtymäaika ja varsinkin se mitä se sisällöltään itse asiassa on, viestittää siitä, että Britanniassa vasta vähittäin ja pakon edessä on alettu tunnustaa, mitä ero EU:sta oikeastaan merkitsee, ”parhaimmassakin” tapauksessa. ”Parhain” tapaus näyttää olevan jääräpäisimmille Brexitin ajajille täysi ero vaikka ilman mitään erosopimusta (ja ehkä ilman tulevaa suhdejärjestelysopimustakin, vaikka sitä mahdollisuutta he eivät taida tunnustaa mahdolliseksikaan). Muiden kuin heidän mielestään se taas on pahinta mitä voi tapahtua, ja paras ratkaisu on sellainen, jossa Britannia säilyy niin lähellä EU:ta kuin mahdollista.
Mahdollisimman lähellä säilymisessä on vain se puute, että suuri määrä, itse asiassa suurin osa, jäsenyysvelvoitteista (ainakin mitä tulee sisämarkkinanormistoon mutta ei vain siihen) jää sitomaan Britanniaa, mutta yksi puuttuu ja sen mukana melkein kaikki: äänivalta EU:ssa ja mahdollisuus vaikuttaa juuri niihin normeihin, joista jäsenyysvelvoitteet koostuvat. Kummallisinta, joskin kovan Brexitin ajajien kannalta loogista, on, että erosopimukseen sisältyvässä siirtymäajassakin on tämä ominaisuus. Jos Britannia olisi halunnut säilyttää päätösvaltansakin, se olisi voinut pyytää (ja uskon että olisi saanutkin) perustamissopimuksen 50 artiklan säätämän kahden vuoden määräajan pidennystä, mutta koska se olisi merkinnyt EU-jäsenyyden jatkumista, he pitävät parempana jatkaa vain jäsenyysvelvoitteita, ei -oikeuksia.
Kautta koko Britannian EU-jäsenyyden on puhuttu siitä, että se ei koskaan oikein sopeutunut EU-maaksi eikä ymmärtänyt tai tahtonut hyväksyä, mihin oli liittynyt. ”Yhteisen kansan” osalta tämä on ollut ymmärrettävääkin, koska sille ei ole koskaan totuutta EU:sta kerrottu; itse asiassa EU:ta on sille mollattu ja siitä valehdeltu aktiivisesti ja aggressiivisesti viimeiset vuosikymmenet, ei siis vain erokampanjan aikana. Hämmästyttävämpää ja hälyttävämpää on, että myös niin sanottu ”poliittinen luokka”, establishmentti, näyttää olevan vailla ymmärrystä EU:n tärkeimmästä (jos minulta kysytään) perusominaisuudesta: että sillä on oma oikeusjärjestelmä, jonka muodostamassa puitteistossa kaikki sen aikaansaannokset on luotu, jota vasten oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa punnitaan ja jonka antamilla keinoilla niitä ylläpidetään ja kehitetään. Se on viimekätinen syy siihen, että EU:sta ei voi poimia rusinoita, kuten myös siihen, että EU on vastoin varsinkin mediassa esiintynyttä ihmettelyä pysynyt Brexit-prosessissa yhtenäisenä.
Tämä(kin) kirjoitus täytyy viimeistellä julkaisukuntoon sillä riskillä, että uudet äkkikäänteet osoittavat sen osuneen harhaan. Maaliskuun loppuun 2019 on vielä aikaa. Mikä tahansa lopputulos on vielä mahdollinen: Brexit raamit kaulassa, Brexit jossa Britanniasta tosiaan tulee ”vasallivaltio”, ja jopa katumus ja pysyminen EU:ssa, jos kohta täyskäännös kohti eron perumista välttämättömine kansanäänestyksineen sekä mahdollisesti parlamenttivaaleineen ja uusine hallituksineen alkaa tuntua mahdottomalta ennen maaliskuun loppua. Omalla rahalla en löisi vetoa yhdenkään vaihtoehdon puolesta tässä vaiheessa, mutta vasallin asema tuntuu todennäköisimmältä, jopa siirtymäajan jälkeenkin riippuen siitä, miten paljon lainsäädännön harmonisointia tulevaan sopimusjärjestelyyn sisällytetään. Muistettakoon, että ”Norjan mallikin”, Euroopan talousalue, josta on taas alettu puhua, on juridisesti vapaakauppasopimus.