Kolumni julkaistu 13.10.2015
Maailmanpolitiikan keskipiste on viimeisen 70 vuoden ajan keskittynyt syksyllä New Yorkiin Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokoukseen.
Järjestön syntyhetki oli jo vuonna 1941 Yhdysvaltain presidentin Franklin D. Rooseveltin ja Britannian pääministerin Winston Churchillin laatimassa Atlantin julistuksessa, joka viitoitti tietä sodan jälkeiselle maailmalle. Julistus noudatteli paljon presidentti Woodrow Wilsonin 14. kohdan ohjelmaa, jonka tarkoituksena oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen estää uuden sodan syttyminen ja perustaa Kansainliitto turvaamaan rauhaa.
Varsinaiseen YK:n perustamiskokoukseen San Franciscoon 1945 saivat osallistua liittoutuneiden valtojen lisäksi ne maat, jotka olivat virallisesti julistaneet sodan Saksalle tai Japanille 1.3.1945 mennessä.
Ihmiskunnan historian tuhoisimman sodan jälkeen perustettu YK on saavuttanut paljon.
Suurimpiin saavutuksiin voidaan laskea siirtomaajärjestelmän purkautuminen, lukemattomien alueellisten konfliktien rauhanomainen ratkaiseminen sekä köyhyyden, aliravitsemuksen ja lapsikuolleisuuden merkittävä väheneminen maailmassa.
Saavutuksistaan huolimatta YK on nykyisellään jäänne menneestä maailmanjärjestyksestä. Maailma YK:n ympärillä on muuttunut, mutta kuten Venäjän YK-edustaja Vitali Tsurkin totesi, järjestöä hallitaan edelleen sillä perusteella, miten valtiot pärjäsivät toisessa maailmansodassa.
Yleiskokouksen aikataulukin on edelleen ajalta, jolloin edustajat seilasivat valtameriristeilijöillä New Yorkin ja Euroopan väliä.
Keskeisin elementti kansainvälisen rauhan ja vakauden sekä kehityksen turvaamisessa on YK-järjestelmän perusteellinen uudistaminen vastaamaan muuttuneita valtasuhteita sekä globaaleja uhkia, kuten ilmastonmuutosta.
Ensiksi on ratkaistava turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden ja nousevien suurvaltojen uusi vallanjako. Tätä ovat vaatineet erityisesti Intia, Brasilia ja Etelä-Afrikka.
Se, että pysyvien jäsenmaiden veto-oikeus poistettaisiin ja jäsenmaiden määrää lisättäisiin, parantaisi turvallisuusneuvoston edustavuutta ja kykyä reagoida nopeasti kriiseihin. Nykyisellään turvallisuusneuvosto on lähinnä hampaaton tiikeri, jossa Yhdysvallat ja Venäjä tekevät ratkaisuja enemmän kansallisten intressien kuin kansainvälisen turvallisuuden mukaan.
Vuosikymmenien aikana YK on saanut rinnalleen useita ylikansallisia maaryhmittymiä, kuten EU, AU, Arabiliitto, Caricom, Ecowas ja Asean.
Valtioiden välisillä järjestöillä on alueellisesti merkittävä rooli ja hyvät resurssit toimia. YK-järjestelmässä niillä ei ole sananvaltaa, vaan kaikki maat puhuvat omalla suullaan. Tiiviimpi yhteistyö järjestöjen välillä mahdollistaisi alueellisten ongelmien tehokkaamman ratkaisemisen ja lisäisi YK:n tehokuutta ja uskottavuutta.
YK on ensisijaisesti valtioiden välinen järjestö, johon kansalaisjärjestöt ja yksityinen sektori istuvat huonosti. Kestävän kehityksen edistämisessä ja tautien ehkäisemisessä maaryhmittymillä on kuitenkin paremmat verkostot ja keinot käytössään kuin YK:lla.
Euroopan unioni voisi hyvin ottaa johtajuuden YK:n uudistamisessa, sillä unionilla on tällä hetkellä kehittynein ylikansallinen päätöksentekojärjestelmä sekä tiiviit yhteistyösuhteet yksityiseen ja kolmanteen sektoriin.
Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toteuttaminen YK:ssa tekisi unionista merkittävän vallankäyttäjän, joka parhaimmillaan pystyisi nousemaan kansallisten intressien yläpuolelle ja haastamaan Yhdysvaltain, Venäjän ja Kiinan aseman YK:ssa. Tämä toive ei kuitenkaan toteudu niin kauan kuin Britannia ja Ranska pitävät kiinni omista asemistaan YK-hierarkian huipulla.