Britanniassa on nähty taas uusi käänne Brexit-saagassa, liian mones jotta se enää hätkäyttäisi. Saaga tuntuu sekä noudattavan että jättävän noudattamatta Marxin teesiä, että viime kerran tragedia toistuu ensi kerralla farssina. EU-eron seuraukset voivat olla vain traagiset. Ne vain tulevat esiin niin hitaasti, että sitä ei tavallinen kansalainen (muut kuin kansalaiset voivat olla poikkeus) välttämättä pitkään aikaan huomaa. Toteutumatta jäävä talouskasvu on määritelmällisesti jotain sellaista, jota ei voi suoraan kokea. Britannian kansainvälisen aseman marginalisoituminen on jo hyvässä vauhdissa, mutta ei sekään ole asia, joka liikuttaa suuria äänestäjäjoukkoja. Itse eroprosessi on saanut yhä farssimaisemia piirteitä. Siispä ensin näyttää syntyvän farssi ja vasta sitten, joskus vuosien kuluttua, havaitaan eletyn tragediassa.
Venyessään Brexit on turruttanut mielet ja siksi(kin) syrjäytynyt polttavimpien poliittisten ongelmien agendalta. EU:n puolella tämä on ymmärrettävissä, sillä vahingollisuudestaan huolimatta Brexit ei kuitenkaan ole elämän ja kuoleman kysymys jäljelle jäävälle EU:lle, ei ainakaan niin kauan kuin Britannia ei näytä saavan seuraajia. Toisekseen, EU:n taivaalle on taas noussut Brexitiäkin pahempia ongelmia kuten maahanmuuttokriisin kroonistuminen ja siihen liittyvä Saksan hallituksen hoippuminen kaatumisen partaalla.
Britanniassa tunnutaan elävän jonkinlaisessa absurdissa keinotodellisuudessa. Kiistellään sellaisista Brexitin toteuttamisvaihtoehdoista, jotka ovat joko erittäin huonoja tai vielä huonompia, mutta joille on yhteistä se, että EU ei voi niitä hyväksyä luopumatta kauppapoliittisen autonomiansa ja sisämarkkinoiden pyhimmistä periaatteista. Sinänsä loogista on, että polttavimmaksi ongelmaksi nousi EU:n ulkorajan ilmaantuminen Irlannin tasavallan ja Pohjois-Irlannin välille, mikä uhkaa romuttaa jo rauhoittuneeksi uskotun konfliktin. Ulkorajan vääjäämättömyys on asia, jota ei ole onnistuttu millään tempulla häivyttämään epämääräiseksi, molempien osapuolten omien tarpeiden mukaan tulkittavaksi fudgeksi. Brittipuolelta hahmotellut ratkaisut ongelmaan vaikuttavat sekä riittämättömiltä että käyttökelvottomilta. Tullirajan vetäminen Brittien saarten ja Pohjois-Irlannin väliin poistaisi ongelman Irlannista, mutta jakaisi Yhdistyneen kuningaskunnan kahteen tullialueeseen ja on siksi – sinänsä ymmärrettävästi – Mayn hallitukselle mahdoton poliittisesti. Raja EU:n ja Britannian välille nousee kuitenkin myös muuanne kuin Irlantiin, ja vaikka siitä ei väkivaltaisen konfliktin uhkaa Doverin ja Calais’n välille tulekaan, taloudellisesti se on ajan mittaan turmiollista. ”Pehmeä Brexit” auttaisi, mutta, ironista kyllä, kovimpien brexiteerien valitus siitä, että Britanniasta silloin tulisi EU:n vasallivaltio (tai siirtomaa kuten Boris Johnson viimeksi sanoi), on tavallaan oikea. Britannia joutuisi noudattamaan laajaa osaa EU-säännöistä, mutta ei enää voisi olla mukana päättämässä niiden sisällöstä, mikä on jotakuinkin täsmälleen päinvastainen tulos kuin Brexitillä tavoiteltu. Heidän ratkaisunsa olisi, että luovutaan myös pääsystä EU:n markkinoille, välittämättä siitä mitä se maksaisi; itse asiassa kiistäen ilmiselvien tosiasioiden vastaisesti, että se maksaisi mitään.
Brexitiä vastustavienkin brittien näyttää olevan vaikea ymmärtää EU:n ja kolmansien maiden suhteen luonnetta ja, ipso facto, oman maansa asemaa eron toteuduttua. Tämä näkyy argumentoinnissa, jota viimeksi (5.7.) FT:n toimittaja James Blitz käytti: että EU:n, 500 miljoonaa asukasta (oikeammin noin 440 miljoonaa), ja Britannian, 60 miljoonaa, suhde ei koskaan voi olla täysin tasavertainen, ja että siksi Mayn hallituksen tavoitteet eroneuvotteluissa ovat epärealistiset. Ja kun se mitä Britannia on tavoitellut, on valikoiva osallistuminen EU-markkinoihin aloilla, joissa se siitä erityisesti hyötyisi, ”rusinoiden poimiminen pullasta”, ”tasavertaisuus” siis tämän käsityksen mukaan merkitsisi oikeutta niitä poimia.
Lähes kymmenen kertaa suurempana EU voisi näyttää briteille kaapin paikkaa sellaisella suurvalta-asenteella, että entinen imperiumi sen varmasti tunnistaisi. Tosiasiassa se ei tee mitään sellaista, vaan sen tavoittelema erojärjestely (ja mahdollinen tuleva pysyvä suhdejärjestely) on nimenomaan tasavertainen. Se vain on tasavertainen alemmalla oikeuksien ja velvoitteiden tasolla kuin jäsenyys, ja niin sen on ei-jäsenen kanssa oltavakin. Miten paljon alemmalla tasolla, sekin on jätetty lähinnä brittien oman valinnan varaan.
Maaliskuun lopun 2019 vääjäämättä lähestyessä on lopultakin merkittävä osa Britannian talouselämästä alkanut tuntea todellista huolta siitä mitä se maksaisi, jos Britannia tosiaan joutuu ulos EU:sta todellisen tullirajan taakse. Kuitenkaan ei siltäkään taholta ole noussut esiin sellaisia – ainakaan merkittäviä – voimia, jotka uskaltaisivat kertoa tai ainakaan pystyisivät vakuuttavasti kertomaan, että keisarilla ei ole vaatteita päällään eli että ainoa todella Britannian taloudelliset edut turvaava ratkaisu olisi perua Brexit. Ei sellaista tahoa tosin ole noussut esiin talouselämän ulkopuoleltakaan, sillä ei Tony Blairia ja muutamia hänen hengenheimolaisiaan voi pitää merkittävinä poliittisina toimijoina nykypäivän Britanniassa. Molemmissa pääpuolueissa on kyllä niitä, jotka eron seuraukset ymmärtävät, mutta niskan päällä ovat brexiteerit, eri syistä mutta järjettömyyden määrässä tasapäisesti kilvoitellen.
Englantilainen jännityskirjailija Peter Lovesey julkaisi vuonna 1971 viktoriaaniseen aikakauteen sijoitetun dekkarin nimeltä ”Wobble to Death”, joka suomennettiin nimellä ”Hoippuen kohti kuolemaa”; kerrankin hyvä suomennos. Mistähän syystä se tuli nyt mieleen? Ehkä siksi, että viktoriaaniseen suuruuden aikaan Brexitin ajajatkin tuntuvat halajavan ja hoippuen heidän maansa matkaa tekee, ei enää suuruuteen vaan mitättömyyteen. Näkyvintä hoippuminen on tietenkin hallitus- ja yleisemmin poliittisten päättäjien tasolla, mutta koskee koko kansakuntaa. Tony Blairia pilkattiin aikoinaan siitä, että hänen hallituksensa käytti slogania ”Cool Britannia” (rf. Rule, Britannia). Brexiteerit voisivat panna paremmaksi tunnuksella ”Fool Britannia”.