Hallituksen läpirunnoma työttömyysturvan aktiivimalli on saanut aikaan laajaa vastustusta, ja itsekin allekirjoittanen mallin kumoamista ajavan kansalaisaloitteen. Kun vain muistaisimme työttömyyden syytkin äänestäessämme. Kuvailen tähän karkeasti omaa näkemystäni työttömyys- ja talouspolitiikasta, kun en näin uuden vuoden aikana hauskempaakaan tekemistä keksi.
Työttömyyttä voidaan karkeasti jakaa kahteen eri lajiin. On kitkatyöttömyyttä eli työttömyyttä, joka koostuu pitkälti ”töiden välillä” olevista ihmisistä. Eli työttömät, jotka ovat juuri jääneet työtä vaille, eivätkä oitis vastaa työmarkkinoiden kysyntää. Joskus on kitkatyöttömyyden tasoksi arvioitu 4 prosenttia työvoimasta, eli neljän prosentin työttömyystilannetta on kutsuttu täystyöllisyydeksi. Kitkatyöttömyys on siis ns. ”luonnollista työttömyyttä”, jolta ei voida välttyä.
Se työttömyys, jota vastaan voi käytännössä taistella, on suhdannetyöttömyys. Suhdannetyöttömyydellä tarkoitetaan talouden ylä- ja alamäistä johtuvaa työttömyyttä, joka voi muuttua rakenteelliseksi työttömyydeksi, kuten Suomessa on hyvää vauhtia käymässä. Suhdannetyöttömiä ovat lakkautetun paperitehtaan entiset työntekijät, ja heitä ovat myös ne, jotka kävivät ammattikoulun viimeistä vuottaan prosessipuolella, kun tuo mainittu tehdas suljettiin ja siirrettiin johonkin ambomaahan.
Tarjontaperusteinen hallituksen talousmalli
Nykyhallitus lähtee aktiivimalleineen ja kikyineen täysin virheellisestä ja valheellisesta olettamasta, joka selviää, kun tarkastelemme näitä kahta päätöstä. Kikyllä pyrittiin alentamaan työllistämisen hintaa, ikään kuin firmat työllistäisivät ketään vain siksi, että siihen on varaa. Työllistämisenhän voi perustellusti arvata perustuvan työvoiman tarpeeseen, eikä niinkään silkkaan työllistämishaluun. Aktiivimalli taas rankaisee työtöntä siitä, että hän ei ole saanut töitä tai mennyt työkkärin kursseille. Aktiivimalli siis lähtee ajatkuksesta, jonka mukaan työttömät ovat vain laiskoja, menisivät töihin. Toisin sanoen tällä mallilla pyritään lisäämään työvoiman tarjontaa.
Kaikki hallituksen toimet ovat tarjontaperusteiseen talousajatteluun perustuvaa politiikkaa. Ensin luodaan tarjontaa, jota vastaan pitäisi sitten syntyä kysyntä. Mutta näinhän homma ei toimi. Esimerkiksi työttömien ”aktivoiminen” ei luo yhtään uutta työpaikkaa, joita esimerkiksi MOL-sivustolla nyt oli muuten noin 16 000, kun työttömiä maassa on virallistenkin lukujen mukaan noin 200 000. Suomea ei siis vaivaa työvoiman alhainen tarjonta, vaan työvoiman kysynnän puute. Itse uskon omassa talousajattelussani kysyntäperusteiseen talouteen.
Työttömyyttä vastaan voidaan taistella kahdella tavalla: niitä ovat tässä karkeasti työttömyyden hoito, eli jo työttömäksi jääneiden työllistämispalvelut, sekä suhdannepolitiikka, jolla luodaan talouteen lisää työtä ja toimeentuloa. Käytän tässä kirjoituksessa näitä termejä vain jäsentääkseni asiaa itselleni ja lukijalle, muitakin jaotteluita voidaan käyttää.
Työttömyyden hoito
Työttömyyden hoidossa Suomi on lähtenyt jo 1990-luvulla linjalle, jossa sosiaalituen tavoitteeksi on otettu työllistäminen. Eli ihmistä on alettu rankaista työttömyydestä, ja sosiaalituella pyritään ohjaamaan työtöntä kohti työmarkkinoita. Ajatus ei ole sinänsä väärä, sillä onhan todella niitäkin, jotka eivät töihin yksinkertaisesti tahdo. Mutta kun työttömien kurittamisesta, ilmaisista työnäytteistä ja ”aktivoimisesta” tehdään ainoa työllisyystoimi, johtaa työttömien kurittaminen yhdessä huonon suhdannepolitiikan kanssa ainoastaan köyhyyteen ja sosiaalisiin ongelmiin.
Työttömyyden hoitoon tulee ottaa jälleen linjaksi työllistäminen pelkän työnhakuun patistelun sijaan. Mallia tulisi ottaa 1980-luvulta. Pitkäaikaistyöttömyys tulisi katkaista tarvittaessa vaikka palkkatuella yrityksiin tai työllistämällä työtön kunnan tai valtion suoraan työsuhteeseen. Tätä mallia ajoi aikanaan SMP ja sai sen läpikin, joskin hallituskumppanien Kokoomuksen ja SDP:n runtelemana. Tämän ns. Lex Leppäsen käyttö lopetettiin 1990-luvun laman aikana vedoten sen kalleuteen. Mutta maailma on täynnä valintoja – vedän hihasta, että Suomi käytti pankkitukiin ja sosiaaliturvaan vähintäänkin vaihtoehtoisten työllistämiskulujen verran rahaa.
Sosiaaliturvan puolella tulee siirtyä malliin, jossa tukien hakemisesta ei tule itsessään työtä, ja joka ei luo paljon puhuttua ”kannustinloukkua” eli tilannetta, jossa työtä vastaanottamalla menettää rahaa. Samalla on tukiviidakkoa yksinkertaistettava ankarasti. Olen jo jonkin aikaa sitten kääntynyt varovaiseksi perustulon kannattajaksi. Varovaiseksi siksi, että perustulo luultavasti toteutettaisiin väärin. Helsinkiin väestöä keskittävät puolueet jättäisivät eloon Helsingissä asuntoja omistavia hellivät asumistuet, mikä tuhoaisi koko perustulon idean. Pelkistetty perustulomalli voisi kuitenkin olla työllisyyden kannalta ihanteellinen.
Suhdannepolitiikka uusiksi
Suhdannepolitiikka on Suomessa vielä pahemmin rikki. Suomessa palvotaan sijoittajaa ja rahamarkkinoita reaalitalouden kustannuksella. Kaikessa toiminnassa, myös kikyssä, on loppujen lopuksi takana ajatus sijoittajien miellyttämisestä. Suomi kilpailee pienillä rahkeillaan ulkomaisesta pääomasta, vaikka sitä kilpaa Suomi ei voi voittaa. Mikäli Suomeen sijoitetaan, sijoitetaan tänne luonnonvarojen vuoksi, eikä niitä voida mihinkään siirtää. Siksi esimerkiksi verotuksen ja lomakorvausten säätely pörssiporhojen etu silmissä ei Suomea pelasta, vaan sen tekee meidän oma politiikkamme.
Suomen talous tulee suojata paremmin ulkomaiselta kilpailulta. Ensi sijassa on oman valuutan käyttöönottaminen, joka markan devalvoituessa toisi kotimaisille tuotteille kilpailuedun ja jo olemassaolevaa kysyntää ohjautuisi kotimaisiin tuotteisiin. Samalla on suurempi osa talouden perustoiminnoista suoritettava julkisin toimin – julkisiksi lasken valtion liikelaitokset ja yhtiöt. Infranrakennus, metsätalous ja kaivostoimintakin voitaisiin tehdä julkisomisteisin liikelaitoksin ja yhtiöin kotimaisella työvoimalla. Näin on ennen tehtykin. Kun luonnonvarojen hyödyntämisestä suurempi osa rahavirroista jää kotimaahan, jää meille enemmän varaa julkistalouden rahoittamiseen.
Verotusta on ohjattava täysin uudella tavalla. Nykyinen verotuksemme on käytännössä tasaverotusta. Arvonlisävero on nyky-Suomessa paljon suurempi verolähde kuin tuloihin perustuvat progressiiviset verot, vaikka ALV on tasavero ja rokottaa suoraan kysyntää ja jopa luo tarpeen suuremmille palkoille. Ja palkkaahan hallituksemme vihaa, eikö totta?
Arvonlisäverotusta on laskettava, ja verotuksen painopistettä on siirrettävä progressiivisiin ansiotuloveroihin. Pääomatulovero sen sijaan tulisi kokonaan lakkauttaa ja samaistaa takaisin ansiotuloverotukseen, kuten oli aiemmin. Varallisuusvero on aiheellista palauttaa. Verotuksen tulee toimia siten, että työnteko ja opiskelu kannattavat, mutta verokiila ei nakerra kulutusta ja tee pienituloisista käytännössä köyhiä. Kulutuksen voidessa hyvin ja kysynnän suuntautuessa oman valuutan johdosta kotimarkkinoille ei korkea veroprogressio aja ihmisiä ulkomaille – katsokaa vaikka Tanskaa.
Tässä olivat minun teesini, mikäli olisin päällysmiehenä. Kerralla en tehdä rysäyttäisi kaikkea, vaan vähintään kahden hallituskauden aikana. Kaikkea mikä mieleen tulee, ei voi blogimittaiseen tekstiin kuvatakaan. Mutta euroerolla aloittaisin, sillä muutenhan olen sitä mieltä, että Suomen on erottava eurosta ja EU:sta.
Akseli Erkkilä
Kansalaispuolue