Tällä palstalla blogistit ja kommentoijat nillittävät päivittäin Euroopan Unionin, eurovaluutan ja milloin minkin, joko todellisen tai kuvitteellisen, ilmiön haitoista. Toisinajattelijoita löytyy aika vähän. Huvittavinta näissä ”kriitikoissa” on se, että he mielellään puhuvat ”Suomen kansan” nimissä. Jos löytyy yksikin Suomen kansalainen, joka on eri mieltä heidän kanssaan, heidän argumenttinsa koko Suomen kansasta uppoaa siihen. Tällä kertaa tuo Suomen kansalainen olen minä.
Euroopan Unioni ja eurovaluuttaa sekä niistä johtuvat edut ja hyödyt ovat lisänneet varallisuuttani ja hyvinvointia kiistattomasti. Yksityiskohdat taitavat olla ihan eri postauksen aiheita.
Nyt kun Suomi näyttää olevan nettomaksaja, tilanne ei ole minulle mikään ongelma; päinvastoin. Minulta kerättyjä veroja saa nimenomaan käyttää Euroopan Unionista johtuvien taloudellisten velvoitteiden täyttämiseen. Se hinta on minulle varsin pieni hinta siitä, että Suomi vihdoinkin kuuluu länsimaisiin sivistysvaltioihin. Tilanne on huima parannus pitkän itäleirissä rämpimisen jälkeen; ts. Kekkosen valtakausi on Suomen historian häpeällisintä aikaa.
Nillittäjiä närästää Suomen Kreikalle myöntämät ”lainat”. Kun niistä on langennut lasku, niin se on maksettu. Kun uusi lasku tulee, niin sekin maksetaan. Ehkä jonain päivänä Suomi tarvitsee apua ja silloin muistettaisiin suomalaisten temppuilu ja nihkeä suhtautuminen apua tarvitsevien vaikeuksiin.
Yksi aihe, joka huvittaa minua suuresti, on tietenkin maahanmuutto. Mikäli minulta kysyttäisiin, niin juuri tällä hetkellä jokaiselle maassa olevalle voitaisiin myöntää Suomen kansalaisuus. Heistä aiheutuvat kulut maksetaan, eikä sekään ole minulle ongelma. Minulta kerättyjä veroja saa oikein mielellään käyttää siihenkin tarkoitukseen.
Maahanmuuttokeskustelua vauhditetaan tietenkin turvallisuusuhilla, jotka nekin ovat joko todellisia tai kuvitteellisia. Jos nyt sattuisin kuolemaan terroristi-iskussa, niin se olisi elämäni loppu. Asialla ei ole sinänsä minulle mitään merkitystä, koska kuolleilla ei ole mielipiteitä. Todennäköisempää kuitenkin on, että jään auton alle matkalla kioskille. Lopulta sekin on merkitykseltään yhtä olematon: kuolema kuin kuolema.
Joskus pistää hieman irvistämään kun nämä ”kansallismieliset” vetoavat milloin missäkin asiassa sotaveteraaneihin. Yksi lähiomaiseni oli kahden sodan veteraani, joka vielä sattui hieman telomaan sotahommissa itseään. Hän äänesti EU:hun liittymisen puolesta ja piti loppuun asti Suomen jäsenyyttä välttämättömänä, jotta Suomi pysyisi suurempien konfliktien ulkopuolella. Hän ehti vielä nähdä näiden ”kansalliskiihkoilijoiden” orastavan nousun ja piti sitä paheksuttavana; tai hänen omia sanoja lainatakseni: idioottimaisena. Hänen teesinsä oli, että sotahommissa ei ollut mitään sankarillisuutta vaan koko juttu on mystifioitu tiettyjen poliittisten tarkoitusperien ajamiseen. Kuulemma hän ei tuntenut ainuttakaan veteraania, joka olisi lähtenyt sotahommiin isänmaallisen kiihkon vallassa vaan välttämättömyyden pakosta ja tavallisesti vastoin tahtoaan.
Tälläkin tavoin voi ajatella. Ainoa minua ja kansalliskiihkoilijoita yhdistävä asia taitaa olla pelkkä Suomen kansalaisuus. He voivat haaveilla banaanitasavalla ihan oman porukkansa kesken.