Viime päivinä on keskusteltu siitä, mitä velvollisuuksia ja pakkoja EU:n perussopimukset (= EU:n perustuslaki) asettavat Suomelle, jos Nato-maa Viro aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Suomen natottajat ja upseerit ovat innoissaan: nyt päästään taas sotimaan! Ei se sotaanlähtö kuitenkaan mitään pakkopullaa ole.
Tämän juridisen asian käsittelyssä poliitikot ja toimittajat tekevät systemaattisesti käsitteellisiä virheitä ja ovat epätarkkoja niin että herää usein herää kysymys, ovatko he lainkaan lukeneet siteeraamiaan juridisia aineistoja.
Lähdetäänpä liikkeelle Euroopan unionin toiminnasta tehdystä sopimuksesta. Siihen kirjoitettu ns. solidaarisuusartikla 222 kuuluu näin:
”1. Unioni ja sen jäsenvaltiot toimivat yhdessä yhteisvastuun hengessä, jos jäsenvaltio joutuu terrori-iskun taikka luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden kohteeksi. Unioni ottaa käyttöön kaikki käytettävissään olevat välineet, mukaan lukien jäsenvaltioiden sen käyttöön asettamat sotilaalliset voimavarat
a) – torjuakseen terrorismin uhan jäsenvaltioiden alueella;
– suojellakseen demokraattisia instituutioita ja siviiliväestöä mahdolliselta terrori-iskulta;
– antaakseen apua jäsenvaltiolle tämän alueella ja tämän poliittisten elinten pyynnöstä terrori-iskun tapahtuessa;
b) antaakseen apua jäsenvaltiolle tämän alueella ja tämän poliittisten elinten pyynnöstä luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden tapahtuessa.”
Tämä on ainoa EU:n perussopimusten kohta, joka velvoittaa jäsenmaan antamaan sotilaallista apua toiselle jäsenmaalle. Se velvoittaa myös aseelliseen avunantoon, mutta siihen kuitenkin vain terrorismin tai luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden tapauksissa.
Euroopan unionista tehdyn sopimuksen artiklassa 42 (c) asiaa, johon tässä yhteydessä viitataan, koskee seuraava säännös:
”7. Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.”
YK:n peruskirjan artiklan 51 alkuosa antaa valtioille rajattoman puolustautumisoikeuden yksin tai liittoutuneena:
”51. Jos jokin Yhdistyneiden kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.”
Kun Ranska vaati Pariisin vuoden 2016 terrorihyökkäyksen perusteella apua muilta EU-mailta, se vetosi tähän artiklaan. Se oli kuitenkin väärä artikla, sillä EU:n toimintaa koskeva ja edellä esitettyy artikla 222 on nimenomaan terrorismiartikla, mutta Ranskan kanssa ei EU muutoinkaan toimi kaikkien sääntöjen mukaan ja se tekee liittovaltioimista vielä entistäkin pontevammin Ranskan EU-haukkojen heimoon kuuluvan uuden presidentin kanssa.
EU:n unionista tehdyssä sopimuksessa artiklan 42(7) sanamuoto ”kaikin käytettävissään olevin keinoin” ei velvoita antamaan toiselle jäsenmaalle sotilaallista apua, vaikka se toinen olisi joutunut aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Tämän käsityksen pohjana on sanamuodon syntyhistoria. Kun isot jäsenmaat ehdottivat hallitusten välisessä konferenssissa (HVK), että apua pitää antaa ”sotilaallisin ja muin keinoin”, sitä asiaa käsiteltäessä Erkki Tuomiojan neuvottelutaidon tuloksena tästä lauseesta poistettiin tuo ”sotilaallisin keinoin” ja jäljelle jäi avun antajan valintavapaus: ”kaikin käytettävissään olevin keinoin”.
Suomi voi näin ollen itse päättää, mitä keinoja sillä on käytettävissä. Oman maan puolustamiseen varautuminen ja sitä kautta sotilaallisen konfliktin välttäminen saattaa johtaa siihen, että sotilaallinen apu Nato-maalle ei ole käytettävissä. Omaa etua saa ajaa, ja niin tekevät muutkin maat.
Jos sotilaallisessa aggressiossa on kyse Viron joutuminen aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, kysymys on silloin koko Itämeren alueella sodasta ja rauhasta. Silloin päätös aseellisen avun antamisesta ei ole pelkkää ulkopolitiikkaa, jota Suomen perustuslain 93. artiklan mukaan¨"johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”. Jos ne eivät pääse sopimukseen, vasta siinä vaiheessa asian ratkaisee eduskunta.
Nyt Suomessa suunnitellaan tähän päätöksentekoon ratkaisua, joka veisi päätösvallan sekä toisen EU-jäsenmaan auttamispyynnöstä että isäntämaasopimuksen mukaisten vieraiden Nato-joukkojen maahantulon sallimisesta pois eduskunnalta. Päätökset halutaan tehdä eräänlaisena pikakäsittelynä presidentin, hallituksen ja joidenkin eduskunnan yksittäisten edustajien kesken. Se on suuri puhallus kansanvaltaisen päätöksenteon kumoamiseksi.
Tulevat mieleen ne ajat, joista Suomella on kokemuksia pelkästään sisäpiirien päätöksenteosta sodan ja rauhan asioissa. Vaasan valkoinen senaattihan oli maaliskuulla 1918 tehnyt Saksan kanssa sopimuksen, joka teki Suomesta käytännössä Saksan siirtomaan, ja syksystä 1940 alkaen oli salassa valmisteltu ilmeisen suullinen isäntämaasopimus Suomen yhteishyökkäyksestä Hitlerin joukkojen kanssa Neuvostoliittoon. Kumpaakaan ei toimitettu eduskunnan käsittelyyn. Jälkimmäisen hoitivat sotilaat eikä mitään pantu paperille. Tästä on taas kysymys. Saksa vain on vaihtunut Natoksi (=Yhdysvalloiksi) ja EU on sen sotilaallisen ylivallan eurooppalainen ulottuvuus.