Tässä vaiheessa voidaan varmasti jo sanoa, että eliitin ja järjestelmän vastainen populismi on tullut jäädäkseen Euroopan politiikkaan: Ranskan presidentinvaalien neljän kärkiehdokkaan joukossa on kaksi järjestelmänvastaista ehdokasta, jotka kyselyissä yhteensä ovat saamassa reilun 40% prosentin äänisaldon ensimmäisellä kierroksella. Asetelma Ranskan presidentinvaalien aattona Euroopassa on kutkuttava. Vuonna 2016 poliittiset mannerlaatat järisivät ensin Euroopassa keskikesän Brexit kansanäänestyksessä ja toisen kerran Donald Trumpin valinnan yhteydessä Yhdysvalloissa. Kevään ja vuodenvaihteen 2017 poliittisen ilmaston vastareaktio onnistui torjumaan sekä Itävallan että Alankomaiden oikeistopopulistien nousun vaivoin – suurimpana syynä voidaan kenties pitää vavahduttavaa Trumpin voiton tuomaa vastareaktiota. Kuitenkin näistä asetelmista voi hyvin lähestyä Ranskan presidentinvaaleja ja on hyvin mahdollista, että globalisaatiota vastustavat aatteet joko oikealta tai vasemmalta puolelta poliittista kenttää saavuttavat todellisen näytön paikan.
Ranskan tilanne vaalien aattona on seuraava: Neljä kärkiehdokasta vasemmalta oikealle – Jean-Luc Mélenchon, Emmanuel Macron, François Fillon ja Marine Le Pen – ovat kaikki saamassa alustavien kyselyiden mukaan reilun 20% kannatuksen, mutta ovat kaikki siis toisiinsa nähden virhemarginaalien sisällä. Mielenkiintoiseksi tämän tilanteen tekee myös se, että iso joukko äänestäjistä ei ole kertonut ketä äänestää, on epävarmoja tai alustavasti jättää äänestämättä. Epävarmuus on selittävä tekijä vaalien ensimmäisellä kierroksella.
Mistä kaikesta sitten näissä vaaleissa on kyse? Tärkeitä teemoja eliitin vastaisuus kaikissa sen muodoissa, talouskuri, turvallisuus ja maahanmuutto. Geopoliittiisesti mielenkiintoisia teemoja vaaleihin ovat tuoneen Ranskan euro-, EU- ja Nato-eroa ajavat ehdokkaat. Kärjistetysti voidaan myös todeta, että vaaleissa mitataan nykyisen heikosti suoriutuneen keskus-linjan ja uuden räväkän vaihtoehdon suosio. Vanhaa järjestelmää edustavat sitoutumattoman En Marche -liikkeen Emmanuel Macron, joka tunnetaan mm. epäsuositun sosialistipresidentti François Hollanden entisenä neuvonantajana ja talousministerinä sekä korruptiovyyhdin heikentämä republikaani François Fillon, entinen pääministeri. Suosikeista myös oikeistolaisen Front Nationalen Marine Le Pen painii EU varojen väärinkäyttöepäilysten kanssa, mutta kuten Fillon hän ei näytä merkittävästi kärsivän poliittisesta skandaalista.
Poliittisia linjavetoja näissä vaaleissa voidaan vetää useita ja äänestäjillä on kerrankin joukko moninaisia vaihtoehtoja joista valita. Jos karkeasti populismi halutaan määrittää järjestelmänvastaisena poliittisena ohjelmana, voidaan sanoa, että suosikeista vasemmistolaisen La France insoumisen Mélenchon ja oikeiston Le Pen edustavat selkeitä populisteja sekä lupauksiltaan että metodeiltaan. Voidaan myös todeta, että perinteinen media esim. sanomalehdet Le Monde ja Le Figaro kohtelee juurikin näitä ehdokkaita vastenmielisinä populisteina. Kuten Yhdysvalloissa Trump aikanaan ennen vaaleja, saavat nämä ehdokkaat vaihtoehtomedioilta ja sosiaalisesta mediasta uutta virtaa. Ulkomailla tilanne myös samankaltainen eikä täällä Suomessa kuule mitään hyvää sanottavan Marine Le Penin poliittisesta ohjelmasta. Ranskassa on myös vahvasti käyty yhteistyössä internetin jättien tukemana valeuutisia ja ulkomaiden sekaantumista vastaan – Le Décodex on tosin kömpelyydessään ja näköalattomuudessaan saanut osakseen samaa huvitusta kuin Trumpin fake news tuhahdukset. Tämän ohella yksi kantava teema on ollut todella venäläisen vaikutuksen ulottuminen Ranskan vaalien harmoniaa uhkaavaksi kuten Emmanuel Macron on äänestäjilleen uskotellut vanhan median nyökytellessä.
Kaikesta sekaantumisesta huolimatta Venäjän uhka on jäänyt Ranskassa teemana paljon pienempään rooliin, kun taas kansainvälinen terrorismi ja maahanmuutto ovat luoneet jatkuvan uhkan. Täytyy tässä vaiheessa muistuttaa, että Ranskassa jatkuu marraskuun 2015 Pariisin terrori-iskujen jälkeinen poikkeuslaki ja viime päivän iskun myötä terrorismi näyttää nujertaneen maan. Islamilaisen terrorin arkipäiväistyminen, muslimiväestön kasvaminen ja marginalisoituminen ovat saavuttaneen paikoin jo kriittisen tason. Tilanne on jo niin valitettava, että kyselyiden mukaan musliminuorista jopa viidennes on myötämielinen islamilaisen valtion (Daesh) ideologisille tavoitteille. Terrorismi ei ole Ranskassa uusi ilmiö, vaikka poliittinen muisti näin voisi meille uskotella. Maassa ovat oikeiston ja vasemmiston separatistit sekä Hizbollah aikanaan tehnyt attentaatteja. Myös demografinen rakenne ja siirtolaisuus Afrikasta ja Pohjois-Afrikan arabimaista selittyy Ranskan kolonialistisella menneisyydellä. Terrorin syy myös juontuu näistä vanhoista juovista.
Vaalien yksi toinen merkittävä teema, globalisaatio, voidaan esittää myös tämän asetelman kautta. Siirtomaiden itsenäistyttyä 60-luvulla Ranskaan alkoi virrata maahanmuuttaja entisistä alusmaista. Globaali talouskehitys 70-luvulla synnytti ensimmäisen teollisuuden muuttoaallon halvemman työvoiman maihin eikä Ranska ollut tässä mikään poikkeus. Kaksi huomattavaa trendiä palaavat siis takaisin tähän päivään: lisääntyvä maahanmuutto paremman elintason perään ja elintasoa parantavien keski- ja työväenluokkaisten töiden ulkoistaminen kehitysmaihin ja etenkin Aasiaan. Kestävyysvajetta on sittemmin paikattu kehittyneellä teknologialla ja lopulta velalla. Ranska kuten moni muu maa Euroopassa on tulossa velkatien päähän. Matalan koulutustason maahanmuuttajilla ei ole kysyntää, ei edes blokkina polkemaan kotimaisen työntekijän elintasoa, joka on Ranskassa vankkumattoman työväenliikkeen takia maailman huippua. On luonnollista, että syntyy yhteiskuntaan toinen harmaan talouden taso ja että iso osa nuorista maahanmuuttajista marginalisoituu ja kokee olonsa ahdistetuksi.
Maahanmuuton ja globalisaation yhteisvaikutus on luonut niin ikään ranskalaisille suunnatonta ahdinkoa eikä EU:sta ole ollut paikkaamaan tätä aukkoa. Muukalaisvastaisuudella ja etenkin islamia silmätikkunaan pitäviä ehdokkaita ovat vaaleissa republikaani Fillon, joka kovenevalla retoriikallaan on pyrkinyt oikeistolaisten äänien apajille Le Penin kustannuksella. Islaminvastainen teema oli hyvin menestyksekäs myös Hollanin populisti Geert Wildersille ja toistuvien terrori-iskujen ja Syyrian sodan kauhujen myötä judeokristillisen Euroopan arvot tarvitsevat puolustajia Le Penin retoriikassa. Marine Le Pen ja Fillon asettaisivat rajoja haitalliselle maahantulolle. Le Pen on asteen verran räväkämpi, mutta muslimien tai vähintään ääriaineisten karkottaminen maasta on mahdoton tehtävä, vaikka Ranskan nykyinen sotaisa ulkopolitiikka kokisi äkkikäännöksen. Rajavalvonnan tehostaminen, tiedustelun uudistaminen ja kohdemaiden maahantulon rajoittaminen lienevät järkevimmät keinon tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Suosikeista keskustaliberaali Macron ei tekisi merkittäviä muutoksia maahanmuuttoon ja jatkaisi melko varmasti nykyistä linjaa, sitä vastoin Mélenchon ei ole nostanut maahanmuuttoa teemaksi, mutta globalisaation vastaisilla toimillaan lupaa aiheuttaa veroja pakoileville yrityksille harmia.
Euro- ja pankkikriisi sekä sitkeä työttömyys ovat myös Ranskan taloudelle kova huoli, vaikka maan pankkien Kreikalle myöntämät riskilainat on jo EKP onnistunut EU:n veronmaksajien nimiin huolimaan. Niin ollen Kreikan talousahdinko kuin myös Italian muhiva pankkikriisi muodostavat euro-alueen taloudelle niukkaa kasvua uhkaavan järjestelmäkriisin, joka menestyksekkäästi siirrettiin tuleville polville päänvaivaksi. Ehdokkaiden taloudellisia täkyinä näissä vaaleissa ovat toimineet ehdotukset eläkeiän laskemisesta 60 vuoteen ja Mélenchon jopa ehdottaa työtuntien laskemista 35 tuntiin viikossa. Sekä Fillon että Macron jatkaisivat talouskuria leikkausten ja julkisen sektorin pienentämisen myötä.
Ulkopoliittisesti merkittäviä lupauksia ovat tarjonneet äärilaitojen ehdokkaat. Kummatkin lupaavat maansa vetäytymistä nykyisistä rooleistaan rahaliitossa, EU:ssa ja Natossa. Näin ollen moni EU-jäsen joutuisi pohtimaan omaa asemaansa muuttuvassa Euroopassa, sillä pelkän Saksan elättämästä EU:sta ei ole mihinkään. Unionin hajoamisen dynamiikkaa on tässä vaiheessa vaikea ennustaa, mutta oletettavasti varhaiset toimijat saavat etulyöntiaseman rahapolitiikkansa ja kilpailukykynsä mukauttamisessa. Ranskalla rooli myllerryksen keskellä ei ole historiallisesti mitenkään vieras, kun ottaa huomioon 1700–1800-lukujen vallankumoukset ja maailmansodat.
Vaikka suomalaisessa mediassa moni seikka on jätetty vailla huomiota, lienee kuitenkin kaikkien maailman asioita ja trendejä seuraavien etu tarkastella juurikin näitä huomattavia poliittisia lupauksia, joita monien olisi varmasti vaikea uskoa todeksi ellei vuoden 2016 Brexit-äänestys ja miljardööri tosi-tv julkkis Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi olisi käynyt toteen. Voi tosiaan olla, että nykyinen arvattava EU-myönteinen linja Ranskassa jatkuu, jos Macron tai Fillon voittavat vaalit. Toisaalta olisi huolimatonta tässä vaiheessa sulkea pois vasemmiston Mélenchonin tai oikeiston Le Penin voittoa. Mielikuvien tasolla toki jälkimmäisten vaihteelle Euroopan tulevaisuuden siirtäminen olisi mielenkiintoista, mutta kuten jo Trumpin kohdalla tuli nähtyä Eurooppa käpertyi oman menneisyytensä ja erinomaisuutensa hohtoonsa. Olen seurannut myös viimeisen vuoden ajalta Google Trendsin ominaisuuksilla neljän ehdokkaan hakujalanjälkiä Googlen uutispalveluissa, hauissa ja Youtubessa. Internet-haut Ranskassa voivat antaa silmäyksen vaalien tuloksiin. Tämä tuli jo selväksi Yhdysvalloissa, jossa viimeistään vuoden 2016 presidentinvaaleissa vanha perinteinen media jäi sivurooliin ja mikäli Ranska jatkaa tätä trendiä, näyttää yhä selvemmältä, että nuoren ja ennen kaikkea tulevien äänestävien polvien mieleistä politiikkaa edustavat kauhistuttavat populistit. Sosiaalisen median jalanjäljen mukaan vahvoilta näyttävät sekä Mélenchon että Le Pen, toinen kysymys taas on kuinka luotettavasti näennäinen suosio siirtyy äänestystuloksiin. Syrjäytetyt ja syrjäytyneet saattavat ratkaista Euroopan tulevaisuuden, vaan miten EU-mieliset kykenevät heitä puhuttelemaan.
On hyvä vielä tarkastella kunkin ehdokkaan retorista ja temaattista ilmaisua ja sen sävyä. Voin omien havaintojeni pohjalta jakaa neljä kärkiehdokasta kolmeen kategoriaan välittämänsä sanoman ja tunteiden kautta. Ensimmäinen on positiivinen sävy kampanjoinnissa, jossa vedotaan ihmisarvoihin ja optimismiin; toinen on neutraali ja jotenkin säväyttämätön ilmaisu; ja kolmas on negatiivinen, vihan, uhan ja pelon sanoma. Positiivisen vaalisanoman levittäjänä toimii vasemmiston ehdokas Jean-Luc Mélenchon, joka esiintymisellään ja sävyillään valaa uskoa tulevaisuuteen. Emmanuel Macron on varsin väritön älykkö, jonka poliittinen ohjelma vastaa nykyistä linjaa ja hänen suurin keinonsa esiintyä on, ettei hän edusta populisteja kuten Le Peniä. Macronin kampanja on mielestäni neutraali, mutta häntä tukeva media esittää populistit negatiivisessa valossa. Le Penin ja Fillonin sanoma on taas uhon, vihan ja pelon sanoma. Mikään näistä tunneväreistä ei tietenkään tarkoita, etteikö ehdokkaan ohjelmassa olisi valideja ja vakuuttavia argumentteja tai varteenottavia ja toteuttamiskelpoisia esityksiä, mutta tapa, jolla sanomaa levitetään tunnetasolla lähestulkoon propagandistisella paatoksella on suurella osin vastuussa, kuinka laajalle ehdokkaan viesti voi levitä ja kuinka vannoutuneesti tätä ideologiaa levitetään. Täytyy myös ottaa luonnollisesti huomioon ne väestönryhmät, työttömät, marginalisoituneet, maahanmuuttajat, joita kukin ehdokas pyrkii kosiskelemaan ja sanoma on muokattu sen mukaan. On varsin selvää, ettei oikeisto edes tavoittele maahanmuuttajalähiöiden heikosti äänestävien asukkaiden ääniä. Mitä taas tulee toisen kierroksen äänestykseen, on luultavaa, että äänestäjien kesken tulee suurempaa hajoamaan yli aiempien puoluerajojen. Jos jotain jää näistä vaaleista, käteen niin kenties kohonnut mielenkiinto politiikkaan, demokratiaan ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sekä ulkomaisten vaalien odottamattomiin seurauksiin globaalissa talousjärjestelmässä.