Turkin presidentti Erdoğanin valtuuksia lisäävä perustuslakiehdotus näyttää voittaneen kansanäänestyksessä 51:n prosentin tuloksella. Muutos laajentaa presidentin valtaoikeuksia merkittävästi, sillä presidentistä tulee sekä valtionpäämies että hallituksen johtaja, ja hän nimittää varapresidentin ja ministerit.
Presidentti voi hajottaa parlamentin ja ilmoittaa uusista vaaleista, eikä parlamentti voi halutessaan antaa hallitukselle epäluottamuslausetta. Presidentti saa oikeuden tehdä lakialoitteita parlamentin ohitse. Äänestystulos antaa Erdoğanille mahdollisuuden hakea jatkoa presidenttikaudelleen vuoteen 2029 asti. Tällainen hallinto on demokratian ja parlamentarismin irvikuva.
Oppositio väittää, että vaalivilppiä esiintyi. Tiedetäänkin, että leimaamattomat vaaliliput päätettiin hyväksyä. Diktatuurissa on voitu tehdä muitakin temppuja, esimerkiksi hävittää ei-ääniä. Erdoğanin mandaatti on siis äärimmäisen hatara, mutta sekös presidentit toimia hetkauttaa. Valta on hänen käsissään entistä tiukemmin.
Maa on pahasti jakaantunut, mikä ei tiedä hyvää kansalaisille – eikä naapureille. Jos ja kun presidentti joskus menettää valtansa, ankara valtataistelu ja jopa sisällissota on mahdollinen. Luonnollisesti presidentti pyrkii varmistamaan, että luotettava seuraaja astuu hänen tilalleen, mutta diktatuurissa presidentti voi vaihtua myös yllättäen, väkivaltaisesti.
EU:lle Erdoğanin valtakausi on aiheuttanut vaikeuksia, muun muassa hallitsemattoman maahanmuuton muodossa. Nyt presidentti on entistä tiukemmin kiinni vallankahvassa, ja hänen itsevarmuutensa ja röyhkeytensä voivat vain lisääntyä. EU on Erdoğanin panttivanki, sillä hän voi käännellä pakolaistulvaa säätelevää hanaa mielensä mukaan, ja itsensä periaatteillaan puolustuskyvyttömäksi säätänyt EU hukkuu Erdoğanin niin päättäessä pakolaisvyöryyn kuin uimataidoton järveen.
Turkin EU-jäsenyyshakemus alkaa olla jo huono vitsi, mutta tuskinpa Erdoğan jäsenyydellä mitään tekisikään. Ja jos tekisi, hän voisi sen ehkä halutessaan kiristää EU:lta. Silloin nähtäisiin, miten EU:n ihmisoikeusvaatimukset kestävät painetta. Ilman jäsenyyttäkin Turkki voi pakottaa EU:ta antamaan haluamansa kaupalliset ja muut edut. Vai olisiko EU:lla kanttia panna vastaan?
