Kreikan entinen valtiovarainministeri Gianis Varoufákis on kutsunut yhteistyöhön kaikkia demokratian tilasta huolestuneita tahoja, aina anarkisteista liberaaliporvareihin. Varoufákisin haavena on ohittaa perinteiset puolueet ja koota sateenkaariryhmään ihmisiä politiikan jokaiselta laidalta ja kaikista eri yhteiskuntaluokista. Viime tiistaina Berliinissä perustettu uusi poliittinen DiEM 25 -liike uskoo, että pelkästään eurooppalaisten yhteinen ruohonjuuritason liikehdistä voi pelastaa Euroopan autoritaarisuudelta sekä loputtoman pituiselta talouden taantumalta. Kuten amerikkalainen talousnobelisti Paul Krugmankin on todennut: Eurooppa on käynyt perusideaansa vastaan.
Keskipitkän aikavälin tavoitteenaan liike pyrkii kutsumaan koolle perustuslakia säätävän kokouksen, jossa eurooppalaiset ihmiset pohtisivat yhdessä sitä, kuinka olisi mahdollista saavuttaa täysimittainen eurooppalainen demokratia, jossa valtaa pitäisi parlamentti, joka kunnioittaisi jokaisen jäsenmaan kansallista itsemääräämisoikeutta. Liike pyrkii luomaan demokraattisemman, taloudellisesti järkevämmän ja oikeudenmukaisemman Euroopan unionin vuoteen 2025 mennessä. Tämä tarkoittaisi mm. avoimempia prosesseja eurooppalaisessa päätöksenteossa. Lyhyen ja pitkän aikavälin poliittiset tavoitteet julkaistiin manifestin muodossa jo viime viikolla.
Vaikka poliittisen liikkeen tarkemmat yksityiskohdat ovatkin vielä toistaiseksi hämärän peitossa, vakuuttaa Varoufákis ettei liike hänen omasta vasemmistolaisuudestaan huolimatta ole vasemmistoliike, vaan avoin kaikkille EU:n demokraateille aina sosialidemokraateista liberaalidemokraatteihin. Epäilemättä liike tulee ylväistä sanoistaan huolimatta kohtaamaan lukuisia haasteita vasemmistoleiman välttämisessä, sillä taloustieteilijä Gianis Varoufakista pidetään yleisesti vasemmistopolitiikan supertähtenä ja erittäin aatteellisena miehenä. Jopa kansanliikkeen kasvoina pidetty Gianis Varoufákis myöntää brittilehti The Guardianissa, että vielä tässä vaiheessa demokraattinen Euroopan unioni tuntuu myös hänestä itsestään hyvin kaukaiselta utopialta, mutta koska ainoa toinen vaihtoehto on kauhea dystopia joka piirtyy hiljalleen eteemme, kun epädemokraattinen, muukalaisvastainen ja ylimielinen Euroopan unioni jatkaa hidasta hajoamistaan, niin jotain oli pakko tehdä.
Toinen suuri ongelma tulee lepäämään kannatuspohjassa ja liikkeen voimakkaassa EU-myönteisyydessä. Siinä missä lukuisat eurooppalaiset demokratiaan pettyneet tahot julistavat kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden palauttamista ja Euroopan unionin purkutalkoita, DiEM 25-liike asettuu selkeästi tällaisten ratkaisujen ulkopuolelle korostaessaan Euroopan yhtenäisyyttä ja unionin tärkeyttä koko maanosan tulevaisuutta ajatellen. Liike haluaa korjata EU:n sen purkamisen sijaan. Tähän ei ole kuitenkaan olemassa automaattista, oikeaa tai rationaalista ratkaisua. Jokainen ehdotus pitää sisällään niin uhkia kuin mahdollisuuksiakin. Kysymys on tavastamme tulkita merkkejä ilmassa.
Tässä vaiheessa on mahdotonta arvioida tuleeko liike onnistumaan tavoitteissaan. Tiedettävästi EU-kritiikki on jo ollut jo pitkään yksi ainoista poliittisista ilmiöistä, joka on yhdistänyt merkittävää osaa ihmisistä valtakunnan rajoja tai yhteiskunnallista asemaa katsomatta. Porukasta löytyy saksalaisia maanviljelijöitä, ranskalaisia siivoojia, vanhan koulukunnan kommunisteja, perusuomalaisia mielipidevankeja ja punavihreää yliopistoväkeä. Hyvin usea kuitenkin katsoo, että tässä vaiheessa ainoa keino EU:n demokratiavajeen kaventamiseksi on sen toimivallan rajaaminen tai kokonaisvaltainen purkaminen. Varoufakisin ja hänen kannattajiensa mielestä tämä on kuitenkin erittäin lyhytnäköistä politiikkaa, koska me eurooppalaiset olemme joka tapauksessa keskinäisriippuvaisia toisistamme. Yhden maan talousongelmat ja valinnat heijastuvat väistämättäkin muihin maihin. Pahimmassa tapauksessa hallitsematon kehitys ja vastakkainasettelujen lisääntyminen voi päätyä jopa sotaan.
Todellisuudessa on hyvin vaikea kuvitella tilannetta, jossa eurooppalaiset valtiot ajautuisivat jälleen sotaan toisiaan vastaan, mutta Euroopan unionin jonkin asteinen romahtaminen voi hyvinkin olla lähempänä kuin uskallamme kuvitellakaan. Tilanne on kärjistynyt varsinkin viime vuosien aikana, kun unioni on kohdannut epäsuotuisan kierteen toisensa jälkeen, eikä loppua tunnu näkyvän. Ensin eurooppalaiset kärsivät ennen näkemättömän kivuliaan taloudellisen taantuman, joka johti katastrofaaliseen talouspolitiikkaan. Pian sen perään saapuivat miljoonat turvapaikanhakijat, jotka etsivät uutta kotiaan Euroopasta. Tämä teki kaikesta entistä hankalampaa, koska valtiovarainministeriöt painivat edelleen talouskriisin synnyttämien ongelmien parissa. Yhtälöstä tuli lähes mahdoton. Aikaisemmissa suhdannevaihteluissa maat ovat kohdanneet ongelmansa hetkellä, jolloin maiden julkinen talous on ollut kohtalaisen terveellä pohjalla. Tämä puolestaan on mahdollistanut sen, että julkiset menot ovat voineet kasvaa entisestään, ja samaan aikaan myös veroja on voitu leikata sekä lainaehtoja keventää. Elvyttäminen on ollut mahdollista, vaikka siihen ei aina olisi ryhdyttykään.
Jos me nyt kuitenkin jotain olemme oppineet tästä pitkittyneestä talouskriisistä ja sitä seuranneesta turvapaikanhakijakriisistä niin sen, että Euroopan unioni ei ole niin vakaa ja yhtenäinen kuin pitkään kuviteltiin. Eurooppalaiset eivät ole yhtä suurta ja onnellista perhettä, vaikka kuinka haluaisimme elää kosmopoliittisessa ympäristössä; toiset tuntuvat aina olevan hieman vahvempia ja paremmassa asemassa kuin toiset. Yli viisikymmentä vuotta jatkunut integraatio näyttäisi palaneen tuhkaksi vain muutamassa hassussa vuodessa. Nyt selvitettävänä on enää se, onko kyseessä alun loppu vaiko lopun alku.