Helsingin sanomien pääkirjoituksessa oli tänään(8.2.2016) kirjoitus Britannian mahdollisesta EU-erosta. Teksti itsessään oli hyvä ja totuuden mukainen kuvaus Britannian tilasta, mutta eräs toteamus tekstistä hieman särähti: ”Suomalainen osaa olla kiitollinen siitä, että Suomi pääsi viimeinkin länsileiriin ja EU-jäseneksi vuonna 1995. Ajatus vapaaehtoisesta eristäytymisestä tuntuisi absurdilta.”
Mikä tuossa toteamuksessa sitten särähti? Ensinnäkin ei ole mitään kollektiivista ”kiitollisuutta” suomalaisten keskuudessa, että olemme osa EU:ta. Toki osa suomalaisista on – sitä en kiistä- mutta myös huomattava osa suomalaisista suhtautuu hyvin skeptisesti tai kriittisesti EU:n. Lisäksi väite siitä, että EU:n kuulumattomuus olisi sama kuin ”eristyneisyys” on väitteenä absurdi.
Otetaan esimerkiksi muutama ”eristäytynyt” Eurooppalainen valtio. Sveitsi, Islanti ja Norja eivät kuulu EU:n. Eikä kukaan täysijärkinen varmasti väitä, että nämä sivistyneet länsivaltiot olisivat ”eristyneitä”. Ne tekevät yhteistyötä Euroopassa ja globaalisti. Ja varsin mukavasti näillä valtioilla näyttää menevän, kun puhutaan taloudesta, hyvinvoinnista tai kansainvälisistä suhteista.
Suomalaiset ovat tunnetusti hyvää ”alamaiskansaa”. Historian saatossa olemme kumartaneet niin Tukholmaan, Pietariin, Moskovaan ja nyt Brysseliin. Se ei toivottavasti silti tarkoita sitä, että itsetuntomme olisi niin heikko, että kokisimme ”kiitollisuutta” siitä että olemme EU:ssa. Jos EU on aidosti Eurooppalaisten valtioiden liittoutuma, niin silloinhan me olemme tasavertaisia toisiimme nähden. Kiitollisuus syntyy asetelmasta, jossa toinen osapuoli on sinua ”vahvempi”. Uskon ja luotan siihen, että suomalaiset kokevat kiitollisuutta aivan muista asioista, kuten siitä että saamme itse päättää omista asioistamme ja olemme säilyttäneet itsenäisyyden jo lähes 100 vuoden ajan. Ja se on meidän ansiomme, ei EU:n.